Kesällä luettua: Kiltin tytön voimakirja
Tänä kesänä sain luettavakseni kirjaston varauksesta Suvi Bowellanin Kiltin tytön voimakirjan. Bowellan on ThetaHealing-ohjaaja, tunneterapeutti, life coach, tietokirjailija ja vaikka mitä muuta. Hän on myös omassa elämässään kärsinyt liiasta kiltteydestä – ja niin olen minäkin. Tartuin kirjaan sillä asenteella, että se tuskin voi opettaa minulle kovinkaan paljon uutta aiheesta, mutta kiinnostaa silti. Jos teos ei varsinaisesti uutta opettanutkaan, niin kyllä se ajattelemisen aihetta tarjosi.
Syksyllä 2015 hakeuduin terapiaan paniikkihäiriön takia, mutta myös oppiakseni jämäkkyyttä. Jämäkkyyden puute oli myös yksi syy koko paniikkihäiriön ilmaantumiseen siinä kohtaa elämää. Kun jämäkkyyttä puuttuu, ei aina sano silloin ei, kun niin pitäisi sanoa tai ei puolusta itseään tilanteissa, joissa todella pitäisi. Tällaiset tilanteet eivät koskaan ole mitään päivän selviä, vaan ikään kuin hienompaan asuun puettuja ja jopa hämmentäviä. Siksi silloin onkin niin vaikea reagoida heti, kun aivoissa raskuttaa, että oliko tuo loukkaus vai vain todella huonosti sanoiksi puettu ajatus. Kun sisälle kasaantuu negatiivisia tunteita vuosien varrelta, tilanteita, joissa olisi pitänyt puolustaa itseään ja siten torjua pahaa oloa, ne ikään kuin laskeutuvat jonnekin mielen pohjalle kuin sakka viinipullon pohjaan. Lopulta sakka pyrkii pintaan ja haluaa räjähtää ulos koko pullosta. Toisilla se räjähtää ulospäin, kaltaisellani kiltillä ja herkällä ihmisellä sisäänpäin. Siitä syntyy paniikkioireilu. Terapiassa kävin lopulta kaksi vuotta ja voin sanoa, että jämäkkyyden opettelu ei loppunut noihin vuosiin, vaan on elämän mittainen matka.
En tunnista itseäni oikeastaan yhdestäkään Bowellanin kirjaan anonyymin haastattelun antaneiden ihmisten tarinoista. En ole koskaan ollut niin kiltti, että ihmiset olisivat käyttäneet minua kynnysmattonaan tai että mielipiteeni sivuutettaisiin tämän tästä tai että laittaisin aina muut itseni edelle. Kiltteyttä on montaa tasoa. Olen sydänjuuriani myöten kiltti ihminen, mutta osaan olla myös todella temperamenttinen ja sanoa rumastikin. On myös asioita, joissa puolustan itseäni vaikka viimeiseen hengenvetoon, mutta ihan jokaiseen asiaan tai tilanteeseen tämä tunteenpalo ei yllä. Valitse taistelusi. On myös helppoa olla jämäkkä kaikkein läheisimpien ihmisten seurassa, mutta joidenkin ei-niin-läheisten kohdalla se ei olekaan niin iisiä. Kirjassa esitellyistä tyypillisistä kiltin ihmisen rooleista tunnistin kuitenkin kaksi, joista olen omannut piirteitä: enkelin ja miellyttäjän. Varsinkin paljon nuorempana olen ollut enkelimäinen ihminen: loputtoman lempeä, ymmärtäväinen ja kärsivällinen. (hah, en enää).
Bowellanin mukaan kiltteys ei ole vain kasvatuksen tulosta, vaan sitä mitä ihminen nyt vain pohjimmiltaan on. Minä olen kilttien vanhempien kiltiksi kasvatettu tyttö ja kilttinä haluan myös pysyä. Kiltteys on jossain minuuteni ytimessä. Kilttiys on ongelmallista vain silloin, kun ihmistä hyväksikäytetään, mitätöidään tai pienennetään sen vuoksi.
Bowellan kirjoittaa, että liika kilttiys on usein juuri naisten ongelma. Meidät on kasvatettu kilteiksi ja kuuliaisiksi, pahimmillaan uhrautujiksi. Moni nainen kammoaa ”hankalan akan” leimaa. Kun mies puolustaa itseään, hän on hyvällä tavalla jämäkkä, mutta naisen kohdalla sama käytös onkin kielteistä. Miksi miesten ja naisten käytökselle on edelleen eri kriteerit? Tunnen useita liian kilttejä ihmisiä ja lähes kaikki heistä ovat naisia. Liika kiltteys ja kyvyttömyys puolustaa itseään tekee hallaa mielenterveydelle ja myös fyysiselle terveydelle. Se vie pahimmillaan rahaa (kyvyttömyys esim. riitauttaa perintö tai pyytää palkankorotusta). Liiallinen kiltteys on lopulta elämän energiaa nakertava toksinen voima.
Bowellan muistuttaa, että kiltteys linkittyy myös herkkyyteen. Tämä muistutus kirjassa oli tervetullut. Harvoin tulee ajateltua herkkyyttä kiltteyden yhteydessä, vaikka ne ovat vahvasti kiinni toisissaan. Olen erityisherkkä ihminen ja esim. tässä postauksessa olen kirjoittanut aiheesta.
Kiltteys linkittyy lopulta myös itsearvostuksen puutteeseen ja se on rooli todellisen minän kätkemiseen. Itsearvostuksen puutetta en allekirjoita, mutta tuon toisen ajoittain. On tilanteita, joissa ei ehkä kannatakaan läväyttää ”todellista minäänsä” (mitä se ikinä sitten onkaan? Eikö minuus ole lopulta vain harhaa?) esille. Ei ainakaan sellaisten ihmisten edessä, joihin ei luota kunnolla.
Kuten kirjoitin, jämäkkyyden opettelu on elämän mittainen matka. Viime vuoden kevät-talvella, juuri ennen koronapandemian puhkeamista eteen tuli työelämässä tilanne, jossa minun olisi pitänyt puolustaa itseäni, laittaa kuluneesti sanottuna kova kovaa vastaan. Siinä kohtaa ajattelin vain, että antaa olla! Ensin se tuntui vapauttavalta, mutta kevään ja kesän kuluessa huomasin, ettei se niin ollutkaan. Koin ajoittaisia voimakkaita raivon leimahduksia vielä kesälläkin ja ymmärsin viimeistään silloin, että harvan asian kannattaa vain antaa olla ja mennä. Kun itseään pitää puolustaa, silloin saa olla niin ”hankala” kuin hyvältä tuntuu! Kyseisessä keississä ei sitä paitsi enää olisi ollut yhtään mitään väliä, minkälaisena minua olisi sen jälkeen pidetty. Olisin saanut asian loppuun käsitellyksi ja ollut taas yhtä itsensä puolustamisen kokemusta voimakkaampi. Koska tiedän jo lyhyestäkin kokemuksesta, että itsensä puolustaminen voimaannuttaa aina. Kun saa vääryyden korjatuksi tai sanotuksi toiselle ihmiselle, ettei hän voi käyttäytyä noin, se tuntuu aina mielettömän hyvältä. Kiltteys itsessä ei ole hävinnyt mihinkään, kiltti ihminen on vain asettanut muille rajat, joita ei enää ylitetä.
Bowellanin kirjassa moitin lähinnä vain kuvitusta kukista ja käsistä. Miten ne liittyvät käsiteltävään asiaan? Tekstin ja kuvan pitäisi aina muodostaa suhde. Toinen minua ärsyttänyt asia on sotatraumoista ja niiden siirtymisestä eteenpäin jauhaminen, joka on puhkikulunut aihe. Historioitsija Teemu Keskisarja on muistuttanut, että Suomi on myös täynnä päinvastaisia tarinoita. Traumoja, joiden kanssa pystyttiin elämään hyvää elämää, eikä niitä siirretty kenenkään lastiksi.
”Human kindness have never weakened the stamina or softened the fiber of a free people. A nation does not have to be cruel to be tough.” -Franklin D. Roosevelt
Love,
Maija
XO
3. Ketjuliikkeiden korut. Rihkamaa sekin on, mutta sillä on sentään rihkaman hinta. Viime vuosilta on jäänyt myymättä vielä muutamia koruja, joita en enää käytä (ja sellaisia, joita en ole koskaan käyttänytkään). Ketjuliikkeiden koruissa pahin ongelma on huono laatu ja haalistuminen. ”Kultaus” haalistuu olemattomiin ja koru menee säännöllisessä käytössä epäsiistin näköiseksi. Usein ketjuliikkeiden korut edustavat pintamuotia ja niillä on muutaman euron jälleenmyyntiarvo. Kun joskus silmäilee vaikka H&M:n valtavia koruvalikoimia, tulee väkisinkin ajatelleeksi pieniä käsiä, jotka ovat niitä näpertäneet 🙁 Pienet kädet valmistavat meille länsimaalaisille vaikka minkälaisia tuotteita, mutta se, minkä voit jättää ostamatta, tee se!
4. Printtipaidat. Minulla on vaatekaapissa kaksi t-paitapinoa: toisessa on yksiväriset ja raidalliset, toisessa printilliset tai kuviolliset. Arvaatte varmaan, kumman pinon tuotteet ovat useammin käytössä. Naseva, (feministinen) teksti tai lempiyhtyeen kuva t-paidassa on jees, mutta aikoinaan olen laittanut aika monta Disney-aiheista paitaa kierrätykseen. 30+ iässä en halua enää sarjakuvahahmoja rintamukseeni, niin kivoja kavereita kuin mikkihiiret, bambit ja iinekset ovatkin.
5. Muovineuleet, polyesterimekot ja paidat. Parikymppisenä sitä oli aivan uuno vaatteiden materiaalien suhteen. Ulkonäkö ja merkki ratkaisivat (merkillä tarkoitan tässä myös silloin paljon käyttämiäni ketjuliikkeitä, kuten Zaraa) ja tietenkin se, että vaate näytti hyvältä päällä. Neule saattoi olla lähes pelkkää akryyliä, mutta ulkonäkö ratkaisi. Mitä ihmettä tekee neuleella, joka ei lämmitä kylmällä? Tai paidalla, joka alkaa haista kainaloista yhden käytön jälkeen? Nykyisin polyesterin tuntee jo vaatetta hipelöidessä, eikä materiaalilappua tarvitse edes lukea. Polyesterivaatteiden määrä eri liikkeiden, edullisten ja kalliimpienkin valikoimissa on järkyttävän suuri. Onneksi tähän on joissakin ketjuliikkeissä jo havahduttu ja esimerkiksi puusta valmistettavaa viskoosia on käytössä jo paljon enemmän.
7. Toppaliivit. Yläasteen lopulla käytin harmaata toppaliiviä ja lukion kolmannella mustaa, jossa on karvareunus. Tätä jälkimmäisenä mainittua käytin viime talvena maalla kerran hiihtolenkillä kovalla pakkasella ohuehkon hiihtotakin päällä. Alkukesästä olin jo melkein klikkaamassa ostoskoriin oliivinvihreää toppaliiviä alesta, mutta sitten se jäi. Kun tuota olemassaolevaakin liiviä käytän niin älyttömän harvoin, millä perusteella olisin oikeutettu ostamaan uuden? Sitä paitsi viime talven kylmillä hiihtokeleillä pääkaupungin laduilla käytin lämmittelytakkina lyhyttä kevyttoppatakkia, jonka saa sidottua vyötärölle sen jälkeen, kun lisälämpöä ei enää tarvitse. Toppaliiviä ei saa sidottua mihinkään.