Saako ystävää kadehtia?

Nuori mies pääsi opiskelemaan haluamaansa alaa yliopistoon monen yrityksen jälkeen. Osa ystävistä oli iloisia hänen puolestaan, osa ei reagoinut oikein mitenkään tai kummallisella tavalla. Harvan suusta kuuluivat sanat: Onneksi olkoon! Hieno juttu!

Nainen matkusti pitkän säästämisen jälkeen unelmiensa kohteeseen toiselle puolelle maapalloa. Kaikki ystävät eivät olleet tästä iloisia. Eräs oli niin kateellinen, ettei saanut toivotettua ystävälleen edes yksinkertaisesti: Hyvää matkaa!

Ystäväporukka kokoontui illanviettoon yhden kotiin drinkkien äärelle. Se kenen luona kokoonnuttiin, oli muutama kuukausi sitten ostanut ensimmäisen oman asunnon arvostetusta kaupunginosasta. Toinen ystävä seurusteli onnellisesti oltuaan vuosikausia sinkkuna. Mitä teki kolmas ystävä? No, arvanette, ettei hän ainakaan voinut olla iloinen ystäviensä puolesta. Kun ilta eteni ja drinkkilasit tyhjenivät, hänen juttunsa muuttuivat vähintäänkin omituisiksi. Kaiken takana lymysi kateus. Yhtäkkiä hän olikin täysin kykenemätön näkemään sitä hyvää, jota hänellä itsellään oli. Eivät hänenkään asiat huonosti olleet. 

Kuinka paljon kateutta ystävältä pitää sietää? Missä menee raja? Saako ystävää kadehtia?

Edellä kuvaamani tapaukset ovat muunnelmia oikeista tapahtumista, joita olen ollut todistamassa tai joista minulle on kerrottu. Tällaisten tapahtumien kautta tulee pohdittua kateutta. Usein unohtuu, että kateus on täysin luonnollinen tunne. Kaikki tuntevat joskus kateutta, eikä siinä ole mitään omituista. Se sen sijaan on omituista, jos ei pysty olemaan ystävänsä puolesta onnellinen. Onko se silloin aitoa ystävyyttä? Vai onko kyse vain siitä, että toisen saavutus hiertää jotain itsessä? Unelmien opiskelupaikka tai matka saattaa nostaa pintaan omat toteuttamattomat unelmat. Joku toinen kykeni säästämään tai hänellä oli tahtotila päästä haluamaansa korkeakouluun ja aikaa lukea pääsykokeisiin. Tämä hiertää ihmistä, jolla näitä mahdollisuuksia ei ollut. Joka tapauksessa kateus ystävyyssuhteessa on asia, joka syö hyvinvointia ja ystävyyssuhdetta. Eikö ystävän puolesta pitäisi pystyä olemaan onnellinen? Jos aistii ystävässään jatkuvan kateuden, voi olla vaikeaa ylläpitää sellaista ystävyyssuhdetta.

Oman kokemukseni mukaan kateus liittyy usein huonoon itsetuntoon. Tämä Ylen reilun parin vuoden takainen juttu näyttäisi vahvistavan asian.Jos kokee itse olevansa reppana, on vaikea sietää muiden rohkeutta.

Jokainen tuntee kateutta, mutta jos kadehtii ystäviään kaikista heidän onnistumisistaan tai saavutuksistaan, pitäisi katsoa peiliin. Kuten Ylen jutussa sanotaan, lähes aina negatiiviset tunteet ovat merkki siitä, että jossain asiassa on työstämistä. Huvittavaa on jutun mukaan myös se, että kateellinen purkaa herkästi pahaa oloaan somessa, mutta myös korostaa siellä omaa onneaan. Omasta onnesta kyllä pidetään meteliä, mutta muiden onnea ei kestetä. Melkoisen lapsellista.

Eräs suomalainen Monacossa asuva moottoriurheilija sanoi haastattelussa aikoinaan, ettei ole mitään järkeä kadehtia häntä. Ennemmin voisi kadehtia niitä hannuhanhia, jotka voittavat lotossa miljoonia. Hän tarkoitti sillä sitä, että jo pikkupojasta alkaneella työllä tiensä moottoriurheilun huipulle raivanneen ammattilaisen ansioita on vähän typerää kadehtia. Huipulle on päästy raa’alla työllä, ei sattumalta. Mediassa menestyjän ansioita rummutetaan, mutta harvoin muistetaan rummuttaa kovasta työtä, jonka menestys on vaatinut. Menestys tulee ennen työtä vain sanakirjassa.

Siksi ei kannata kadehtia sitä ystävää tai tuttavaa, joka sai unelmiensa opiskelupaikan tai työpaikan kovan yrittämisen jälkeen. Ne eivät ole suorituksia, jotka lankeavat ihmisille kuin taivaasta pudonneina. Kateuden sijaan voisi työstää tunnetta ja nähdä saavutukset esimerkkeinä sellaisesta, johon voi itsekin pyrkiä.

Jos olet lukenut Rhonda Byrnen Salaisuus-kirjan (The Secret, 2006), muistat ehkä, että siinä puhutaan kilpailemisesta. Kateus ja kilpaileminen liittyvät toisiinsa. Jos kokee tarvetta kilpailla siitä, kuka on rikkain, laihin, tai kaunein on enemmän alttiina kateudelle, kuin ihminen, jonka ei tarvitse kilpailla mistään. Kilpailulla huono itsetunto saa hetkeksi pönkitystä. Kun on hetken aikaa omassa ystäväpiirissään se, joka on lähdössä hienoimmalle reissulle tai on ostanut kalleimman auton (tai mitä tahansa se sitten onkin, millä kilpaillaan), voi tuntea tyytyväisyyttä. Tällainen tyytyväisyys ei kuitenkaan kauan lämmitä. Aina jossain on joku, jolla on varaa pidempään reissuun tai kalliimpaan autoon.

Aikoinaan olen joissakin omissa ystävyys/tuttavuussuhteissa huomannut ja aistinut kilpailua, ja sanoutunut sellaisesta ajan myötä irti. En halua viettää aikaa seurassa, jossa ei ole hyvä olla. En enää ikinä anna ihmissuhteiden nakertaa hyvinvointiani. Minun ei tarvitse kilpailla mistään. Kilpailu kuuluu urheilukentille, ei ystävyyssuhteisiin. Salaisuuden mukaan maailmassa on rajaton määrä kaikkea: materiaa, vapaita miehiä ja naisia, matkoja, työpaikkoja. Jos kilpailee, tarkoittaa se, ettei ihminen usko näin olevan. Jos ajattelee, että vapaita miehiä on vain rajattu määrä, silloin heistä täytyy kilpailla muita naisia vastaan. Jo pelkkä ajatus kuulostaa hullulta, vai mitä?

Lopuksi vielä se kaikkein tärkein. Paras perintö, jonka kotoa voi saada on hyvä itsetunto. Kun tuntee itsensä ja näkee sen hyvän, mitä itsellä on, ei tarvitse olla kateellinen kenellekään. Tästä päästäänkin toiseen tärkeään asiaan eli kiitollisuuteen. Kiitollinen mieli ei kadehdi muiden materiaa tai saavutuksia. Kiitollisuuden harjoittamisen voi aloittaa vaikka heti. Se kun on aika helppo ja halpa tapa tulla onnelliseksi ihmiseksi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *