Pyykkivuoria, pimeitä syysiltoja ja rasistisia meemejä: Näin heräsin henkiseen ja taloudelliseen väkivaltaan

Rauhallinen arki on luksusta, kun on kerran selvinnyt vankilasta: 7 vuotta pakottavassa kontrollissa

Kun edellisessä tekstissäni kerroin nykyisestä arjestani – kouluaamuista, tiskikoneen tyhjentämisestä ja omista menoistani – joku saattoi miettiä, miten ihmeessä työttömyys voi tuntua näin rauhalliselta.

Vastaus löytyy menneisyydestä. Se, mitä elän nyt, on valtava ja ansaittu vastapaino elämälle, jota elin parikymppisenä.
Olen vasta hiljattain alkanut katsoa noita vuosia oikeilla nimillä. En ollut vain huonossa suhteessa tai väsynyt nuori. Elin seitsemän vuotta järjestelmällisessä, pakottavassa kontrollissa ja taloudellisessa väkivallassa, jota ulkopuolisten oli mahdotonta nähdä.

Muutaman tunnin unet ja 14 tuntiset päivät

Muutin parikymppisenä olosuhteiden pakosta yhteen miehen kanssa, jota kaikki pitivät hyvänä tyyppinä. Todellisuus suljettujen ovien takana oli jotain aivan muuta. Varoituskellot soivat lujaa, kun kannoimme tavaroitamme asuntoon, jota en ollut edes valinnut ja joka oli valittu miehen tulojen mukaan. En halunnut. En viihtynyt. Inhosin koko aluetta.

Ennen pitkää päivistäni muotoutui pelkkää selviytymiskamppailua.

Klo 10–16 olin töissä. Klo 16.30 alkoi iltalukio, jos ehdin ajoissa paikalle. Usein en ehtinyt, mutta opettajat ymmärsivät täysin.

Pääsin koulusta yleensä kahdeksan maissa illalla. Mies ei suostunut koskaan hakemaan minua autolla, joten istuin julkisissa. Jos bussi myöhästyi kymmenen minuuttia, olin kotona vasta yhdeltätoista yöllä. Miehellä oli jokin kumma tarve asua mahdollisimman kaukana keskustasta, joten se näkyi arjessani jatkuvana julkisten odottamisena. Kun aloin puhua tarpeesta muuttaa pois, niin mies keksi, että tarvitsen ajokortin – en tiedä millä hän kuvitteli, että maksan sen saati ehdin suorittaa sitä, koska autokoulun kurssit olivat iltalukion kanssa päällekäin, eikä se sitä paitsi ollut ratkaisu ylikalliseen asuntoon peräkorvessa.

Muistan elävästi erään syyspimeän illan, kun astuin kotiovesta sisään rättiväsyneenä ja tajusin, ettei minulla ollut enää edes puhtaita alusvaatteita. Tiskivuori hipoi kattoa, pesukoneessa homehtui kolme päivää vanha pyykkierä ja mies istui ruudun ääressä lataamassa rasistisia meemejä nettiin.

Hän ilmoitti tyynesti, että minun on joko tiskattava tai tehtävä ruokaa, koska hän ei tee molempia. Ja minä, joka olin valvomisesta ja paineesta puolikuollut, aloin kiltisti kokata ja luin sanakokeeseen silmät ristissä hellan ääressä. Kello oli yli puolenyön, kun laitoin pyykkikoneen laulamaan naapureista välittämättä ja ripustin vaatteita kuivumaan miehen mennessä nukkumaan.

Sen verran hän kuitenkin huomioi minua, että hän kävi kysymässä miksi viitsin nähdä vaivaa, koska hän ei ainakaan muistaisi mitään itse kokeessa enää. Katsoin häntä hieman ihmeissäni.

”Eikö kannattaisi tehdä jotain tehokkaampaa?”

Mikään, mitä tein, ei ollut koskaan tarpeeksi.

Kun luin sanakokeisiin, hän valitti, että nihersin liikaa ja se estää minua etenemästä iltalukiossa nopeammin. Kun join aamukahvia ja luin historiaa, hän seisoi vieressä kysymässä, eikö kannattaisi tehdä jotain tehokkaampaa.

Väsymykseni oli asia, jota ei hänen mielestään ollut olemassa. Uni oli luksusta, jota minulle ei suotu edes aamuisin. Heräsin toistuvasti siihen, että mies piereskeli tahallaan naamani edessä – ja myöhemmin hän rehvasteli naureskellen sillä, saako minut hereille niin. Kun sanoin inhoavani sitä, vastauksena oli vain häijyä virnuilua.

Kun yritin paikata unta hänen lähdettyään, alkoi tavarasirkus. Mies tilasi jatkuvasti kotiin paketteja luottaen siihen, että minä ramppaan univajeessani ovella ottamassa lähetyksiä vastaan. Lopulta tilanne meni niin pitkälle, että irrotin fyysisesti ovikellon saadakseni edes kaksi tuntia katkeamatonta lepoa. Mies kehtasi raivota siitä, että joutui hakemaan pakettinsa Vantaalta ja ”bensat maksavat”.

Seksi oli loppunut jo ensimmäisen vuoden aikana. Tilalle jäi vain jatkuva, myrkyllinen arvostelu, pohjaton yksinäisyys ja se musertava tunne, ettei omilla tarpeillani tai olemassaolollani ollut mitään merkitystä.

Kerran kaverini kysyivät miksi en ole lauantai-iltoja kotona tai pyydä miestäni mihinkään mukaan. Ihan siitä syystä, etten jaksanut kuunnella mitä vikaa kavereissani on ja olin haksahtanut jo niin monta kertaa jättämään illan kesken vain palatakseni kotiin katsomaan, kun mies menee nukkumaan tai istuu koneella valittamassa työmääräänsä. En edes tiedä mitä hän teki, mutta palkkatöistä ei ollut kyse – kunnes ruudulla vilahti Henna Kalinaisen kuva ja teksti ”Tenaleidies”.

Taloudellinen ansa: 800 euron tulot ja köyhä hyvätuloinen

Tein kaikkina noina vuosina töitä samalle työnantajalle. Olin syksyt ja talvet osa-aikaisena ja kesät täysiaikaisena, mutten koskaan saanut pitää esimerkiksi lomarahoja tai kerrytettyä senttiäkään säästöön, vaikka kuinka yritin. Osa-aikaisina kuukausina tienasin verojen jälkeen 800 euroa kuussa.

Mies esitti lahjakkaasti persaukista. Keskustelut siitä, oliko 400 euroa vuokraa noin pienestä palkasta oikeasti kohtuullinen summa ei johtanut mihinkään. Hän rakensi loputtomia himmeleitä ja selityksiä, miksi minun oli maksettava puolet vuokrasta. Puolet tuloistani meni asumiseen, ja lopuilla yritin maksaa sikakallista seutulippua ja koulukirjoja. Elin velaksi ja jouduin anelemaan häneltä rahaa ruokaan, jota en useinkaan saanut.

Todellisuudessa mies oli erittäin suurituloinen. Hän pimitti palkkatietonsa ja sumutti minua häikäilemättä vuosia. Jos olisin tiennyt hänen todelliset tulonsa, en olisi ikinä suostunut maksamaan puolta vuokrasta noin pienillä tuloilla. Miestä ei haitannut ollenkaan pienituloisuuteni, eikä hän tukenut minua lainkaan vaan höpötti miten ei halua joutua elättämään minua – kun tilannehan oli täysin päinvastoin, minähän elätin käytännössä häntä kun hän pisti salatut tulonsa säästöön.

Kun hain apua, kukaan ei ottanut minua todesta. Olin pienikokoinen, nuoren näköinen ja viranomaisten silmissä vain ”tyhmä teini”, jota sai tytötellä ja jonka ongelmat kuitattiin nuoruuden draamana.
Vankila kesti seitsemän vuotta. Mies päästi irti vasta, kun oli löytänyt tilalleni seuraavan ihmisen.

Muistan ikäni sen järkytyksen, kun asuntoa irtisanotessa kuulin, ettei TVT asunnot olleet koskaan kuulleetkaan minusta. Mies näytti järkyttyneeltä kun jäi kiinni. Oli shokki ymmärtää, että oilin vuosia maksanut vuokraa asunnosta, jossa en ollut laillisesti asunut ilmeisesti kuin kuukauden. En vieläkään tiedä miten hän sen pelasi, mutta vasta myöhemmin sain tietää, että TVT:n olisi pitänyt tuon ilmetessä auttaa tekemään rikosilmoitus – tuo oli kiskontaa. Virkailija vielä todisti, kun raivostuneena kysyin mieheltä, miksi maksoin posketonta vuokraa, jollen ollut edes virallisesti kirjoilla koko asunnossa.

Vielä kuukausi tämän episodin jälkeen mies kehtasi laittaa viestiä ja kysyä milloin maksan hänelle velkani. Ystäväni lähetti miehelle pienimmän summan minkä sai siirtymään ja kirjoitti mukaan ”Älä käytä kaikkea kerralla”.

Miksi kerron tämän nyt?

Kun tänä aamuna heräsin laittamaan lapseni kouluun omassa, rauhallisessa kodissani, katselin hiljaista keittiötä ja tiesin tarkalleen, mitä harrastuksia teen ja miten päiväni käytän, tunsin valtavaa huojennusta.

Työttömyys ei pelota ihmistä, joka on elänyt vuosia jatkuvassa pelossa, univajeessa ja henkisessä nöyryytyksessä. Tämä arki on minun. Se on turvallista, ja minä hallitsen sitä itse.

Psst… luethan myös: Näin valmistaudut työttömyyteen kuin ammattilainen

Tietoisku: Mitä on taloudellinen väkivalta ja pakottava kontrolli?

Lähisuhdeväkivalta ei ole pelkästään fyysisiä mustelmia. Se on usein huomaamattomasti kiristyvää kontrollia, jota uhri ei itsekään aluksi tunnista:

• Tulojen ja varojen pimittäminen: Kumppani kieltäytyy kertomasta tulojaan tai varallisuuttaan, mutta vaatii toista osapuolta osallistumaan kuluihin suhteettoman suurella osuudella.
• Toisen ajaminen taloudelliseen riippuvuuteen: Pienituloisemman kumppanin varat kulutetaan loppuun, hänet pakotetaan velkaantumaan tai hän joutuu anelemaan rahaa peruselämiseen.
• Pakottava kontrolli (coercive control): Toistuvaa eristämistä, vähättelyä, sääntöjen asettamista, toisen ajankäytön ja levon sabotointia sekä arjen jatkuvaa mikromanagerointia, joka murentaa uhrin itsetunnon ja toimintakyvyn.
• Unen riistäminen ja tahallinen häirintä: Toisen levon estäminen (kuten herättely, metelöinti tai velvollisuuksien kasauttaminen) on vallankäytön väline, jolla pidetään toinen jatkuvassa uupumustilassa.
• Jos tunnistat näitä piirteitä omassa tai läheisesi suhteessa, apua on saatavilla: esimerkiksi Nollalinja (maksuton p. 080 005 005) ja Taloudellinen väkivalta tutuksi -hanke tarjoavat tukea ja neuvontaa.
  

xoxo wheneverlightly