Hesarissa julkaistiin tänään artikkeli, jossa valotettiin suomalaisten ja kiinalaisten mielipiteiden yhteneväisyyttä mitä tulee sinkkunaisten asettamaan riman korkeuteen kumppania etsiessä. Molemmissa maissa meitä naisia julkisissa mielipidekeskusteluissa syytetään nirsoudesta miesten suhteen – tarjokkaita olisi vaikka jonoksi mutta meille ei kuka tahansa kelpaakaan. Onkohan näin? Vai olisikohan kyse kuitenkin meidän naisten hyvin rakentuneesta itsearvon tunteesta sekä siitä, että nykypäivänä me koulutetut, fiksut, kauniit suomalaisböönat aidosti koetaan ansaitsevamme jotain hieman säväyttävämpää kuin pelkän tyytymisen? Tiedäpä häntä, mutta mitäpä jos lähdetään pilkkomaan tätä asiaa hieman syvemmältä ja yritetään valottaa yleisimpiä väitteitä joita kolmeakymppiä lähestyvänä ”ylijäämänaisena” on joutunut kohtamaan kun on keskusteltu sinkkuudesta.
Väite 1: ”Ooksä koskaan miettinyt että ehkä sulla on vaan liian suuret odotukset sille millanen sen sun kumppanin pitäs olla?”
Me käytiin tästä aiheesta pari vuotta sitten legit keskustelu yhden mun ystävän ja mun porukoiden kanssa ruokapöydässä. Porukat ihmetteli kovaan ääneen, että onko meillä jotenkin mahdottomat vaatimukset miesten suhteen kun ei ole vieläkään ketään löytynyt. Alla käyty keskustelu:
– No en mä nyt tiedä, jos nyt vaan joku ees normaali mies löytyis.
– Joo, joku normaali joka kävis töissä.
– Tai no kuka on mitään normaalia määrittään ees…
– Eikä silläkään välttämättä oo merkitystä jos se nyt ei sattuis käymään töissä, pääasia et se on joskus ees halunnu käydä töissä.
– Niin ja toisaalta kuka nyt menee lyömään lukkoon sitäkään että sen tarvis välttämättä olla mies…
Kyseessä oli luonnollisesti keskustelu joka käytiin nauraen vitsillä, mutta ei se ihan hirveen kaukana totuudesta ole. Koen, että aika perusasioilla useimmat naiset itselleen kollia etsii. Mä henk.koht. koen, ettei oma vaatimuslista oo mitenkään hurjan kova jos toivoisi miehen olevan rehellinen tyyppi joka saa mut nauramaan ja joka on kunnianhimoinen (ihan sama minkä suhteen mut kunhan sitä on). Mitä tulee ulkonäkökriteereihin, niin yksikään mun kunnollisista, sydämen pakahduttavista ihastuksen kohteista ei ole säväyttänyt mua ensikohtaamisella ulkonäöllisesti lainkaan. Mun mielestä se ei ole riman liian korkealle asettamista että toivoo mieheltä samanlaista elämäntilannetta jossa itse on ja joka haluaa elämältä pääosin samoja asioita, ihan vaan siksi että se arki olisi mahdollisimman helppoa. Faktahan valitettavasti on, että yhä useammat naiset on koulutettuja ja fiksuja, ja sen yhteisen sävelen löytäminen jonkun facebookissa elämän koulua oppilaitoksekseen julistavan kanssa on usein aiiiika helvetin tiukassa. Kaiken tän jälkeen me suomalaiset naiset ollaan silti jumalauta aivan törkeän sinnikkäitä koska me ei luovuteta, vaan vaaditaan sitä matchia jonka kanssa oikeasti ja aidosti klikkaa.
Väite 2: ”Ei sieltä Tinderistä mitään löydy, lähe ihan vanhaan malliin baareihin tutustumaan uusiin ihmisiin!”
Ai että, vanhaan malliin baariin! En tiedä, onko perusolettamus se, että jokainen baariin lähtevä nuori nainen etsii sinkkuuteensa helpotusta, mutta sen tiedän varmasti että mä lähden ulos pitämään hauskaa mun ystävien kanssa. Harvoja on ne kerrat, kun olen ees noteerannut ympäristön ja sen potentiaaliset tyypit, ja nekin kerrat on yleensä olleet melko pakotettuja kun baariseurana on ollut tuohon oletettuun perusolettamukseen täysin istuva mimmi/mimmiporukka. Tottakai vielä muutamia vuosia sitten saatto elää uloslähtiessä sellanen pieni ajatus, että mitäpä jos… Mutta näin ylijäämänaisen ikään kasvettuaan ni täytyy kyllä sanoa, että se toivonkipinä on long gone.
Väite 3: ”Ei sua kotoa kukaan tuu hakemaan!” -> ”Ei se rakkaus etsimällä löydy!”
Anteeksi mutta oliko jotain muita hyviä neuvoja? Pitäkää muka-avuliaat paskanjauhantanne.
Väite 4: ”Ei ne miehet vaan oo ollu sun arvosia, ihan varmana kohta tulee sellanen vastaan joka arvostaa sua just sellasena ku oot!”
Ei jumalauta, vetäsitkö ton äsken sun kliseiden nahisevasta nahkapussukasta? Siinä saattaa olla pointti, että oon lähtenyt juttuihin mukaan ihastuessani ihastuksen tunteeseen enkä aidosti pysähtynyt miettiin että onko toi tyyppi edes sellainen jota mä tarvitsen osaksi elämääni. Mutta ihan oikeasti, kyllä tässä iässä pitää jo pystyä hyväksymään se, että omissa toimintamalleissa täytyy olla jotakin oikeasti pielessä, kun juttu toisen perään kosahtaa betoniin. En oo koskaan kohdannut minkäänlaista väkivaltaa vastakkaiselta sukupuolelta tai elänyt muutenkaan vastaavissa epäterveissä tilanteissa joissa syy on aidosti nähtävissä ainoastaan siinä toisessa osapuolessa. Omien virheellisten toimintamallien hyväksyntä ja eliminointi on tärkee osa itsenäisten naisten kasvuprosessia.
Väite 5: ”No mut olisko se sit niin kamalaa?”
Yksi kuultu vastaus läpänheittoon siitä että mun tulevaisuudessa näen itseni kissanpissanhajuisena 17 mirrin kanssa iltaisin sänkyyn käpertyvänä kantturana. Tällä hetkellä toi kohtalo ei tunnu mitenkään pahalta, mutta vaikea uskoa että kymmenen vuoden päästä oisin enää samaa mieltä. Kuten tossa Hesarin artikkelissa sivuttiinkin, niin jokaista sataa nuorta sinkkua helsinkiläisnaista kohden on 86 samat speksit täyttävää miestä. Eli hyvin todennäköisellä, ainakin 14% mahdollisuudella mulle ei koskaan tuukaan löytymään ketään.
Lisäyksenä tähän ranttiin, ystävieni kautta on huolestuttavan yleiseksi ilmiöksi noussut n. kolmekymppisten helsinkiläismiesten pettämisvalmius baari-iltoina. Ei oo ihan yksi tai kaksi ystävää, eikä yksi tai kaksi kertaa kun kohdalle on osunut mies joka avomesti on baarissa liehitellyt naista, lähtenyt sen kanssa kotiin ja aikaisintaan narikassa ilmoittanut olevansa naimisissa tai seurustelevansa. Ihan kuin se olisi vaan ilmoitusluontoinen asia jonka ei edes oleteta vaikuttavan seuraavan muutaman tunnin tapahtumiin. Oon mielummin yks niistä 14% helsinkiläisnaisesta jolle ei vaan löydy monnia, kuin tyytyä suhteeseen jonka kokee riittävän hyväksi mutta jonka mies elää dablelaiffii fuskaten hyväuskoisia sinkkumimmejä baarin jälkeisille paiskintamaratooneille.
