About being my own hero.

Olen jo jonkin aikaa odottanut, että pääsisin kirjoittamaan sillä tavalla, että olen yksin kotona. Tänään se mahdollisuus tuli ja puoli tuntia ehdin siihen jo käyttää, kunnes sain koko tekstini kadotettua. Yritän koota ajatukseni uudelleen.

Viikko sitten, Pyhäinpäivän iltana, kävimme kirkossa kuulemassa tänä vuonna pois nukkuneiden nimet. Mieleeni jäivät papin sanat siitä, kuinka sureva ihminen jää yksin. Toiset ihmiset karttavat, koska pelkäävät että tunne, suru, tarttuu. Voin sanoa olevani kiitollinen siitä, että minun kohdallani ei ole ollut näin. Ei nyt, eikä aikaisemminkaan, kun olen kokenut elämässäni suurta surua, tosin eri asioista. Nyt olen saanut tukea jopa sellaisilta ystäviltä, joiden kanssa olemme lähiaikoina harvemmin olleet tekemisissä. Apunsa on tarjonnut ja antanut myös uudet ihanat ihmiset työkuvioista, sukulaisista puhumattakaan! Kyllä on pidetty huolta. Ei ole tarvinnut olla yksin, ennemminkin olen hakeutunut siihen, että saan olla yksin. Kaikista suurin apu ja tuki on ollut kuitenkin tuo mies tuossa vieressä, joka on joutunut katsomaan ja kestämään joka käänteen. Ja antamaan mulle sitä tilaa. Kuin myös äitini – Kiitos hänellekin siitä.

Kolmet, melkein neljät hautajaiset nyt vuoden sisään. Kahdet viimeisimmät kuukauden sisään toisistaan. Tässä hetkessä olen ihan hurjan kiitollinen sisälläni kasvavasta pienestä ihmeestä – en osaa enkä tahdo kuvitellakaan mikä tilanne olisi ilman, että se olisi juuri tämä kuin se on. Tämä kaikki – mikä tällä hetkellä on – kasvattaa mua ihmisenä varmasti tosi paljon. Siltä minusta tuntuu juuri nyt. 

”Muistatko tuossa yhtenä yönä, kun itkit ja sanoit että et halua synnyttää?”
Muistan – ja en muista. Sen tiedän, että en vielä tahdokkaan, mutta ei ole vielä sen aikakaan. Tiedän, mitä synnytys on, olenhan jo kerran saanut kokea sen. Menin kuitenkin hölmö lukemaan jotain muka hauskaa kirjaa, jossa kerrottiin että vatsa muuttuu heittopussiksi ja keisarinleikkausarvet voidaan laittaa myös hakasilla kiinni. Kyllä, nämä tällaiset ällöttävät minua, enkä aio opettaa itseäni pelkäämään tulevaa, joten palautan tämän hyvin hauskan kirjan kirjastoon samantien ja jätän muutenkin tutkimatta asioita sen kummemmin. Tiedän, että joka synnytys on erilainen ja vaikka edellisestä onkin hyvät ja kivat fiilikset, nyt voi asiat mennä toisin. Kuitenkin keskityn nyt siihen, että asiat menevät kuten on tarkoitus ja valmistaudun henkisesti ja fyysisesti parhaani mukaan. Ja ilmeisesti kaikista näistä ”ällöttävistä” jutuista muistuttaminen ei tällä hetkellä kuulu siihen, mitä minä tarvitsen. Uskon myös, että jos elämä tarjoilisi tällä hetkellä pelkkää iloaan, en olisi tuntenut ja sanonut noin.

Siihen on kuitenkin uskottava, että pian tämä elämä antaa paljon iloa tänne surunkin keskelle – kuten se on kokoajan myös antanutkin! Nyt vain kerätään voimaa, että jaksetaan keskittyä siihen täysillä. Iloon nimittäin. Sitä on onneksi ihan joka päivässä <3 

-M