Olen oppinut lähiaikoina paljon. Viimeisen kahden viikon sisään olen alkanut sisäistämään kaksi suurta asiaa. Toinen näistä on viime tekstissä hieman avaamani yksin oleminen. Seuraava lainaus avasi silmäni tälle asialle.

”Me olemme kaikki yksin, synnymme yksin ja kuolemme yksin. Meidän tulisi jokaisen jonain päivänä katsoa taaksepäin ja ymmärtää, että seurasta huolimatta, olemme olleet yksin koko matkan ajan. En sano, että olisimme olleet yksinäisiä – ainakaan koko aikaa – mutta loppujen lopuksi kuitenkin yksin.” – Hunter S. Thompson

Lähiaikoina olen ollut todella paljon yksin. Mieheni äiti nukkui pois, hautajaisista kohta kuukausi, ja hän on viettänyt lähes kaiken vapaa-aikansa isänsä luona töitä tehden. Tarvitsen myös aikaa itseni kanssa ja olen onnellinen kun saan tehdä juttuja ”mun kanssa”. Jos en saa sitä aikaa tarpeeksi, sen kyllä huomaa. Aikaisemmissa elämissäni olin myös todella paljon yksin. Jossain vaiheessa vielä enemmän kuin nyt. Kuitenkin silläkin on rajansa, kuinka paljon sitä pystyn vastaanottamaan. Fyysisesti yksin olemista.

Mutta kuitenkin, tämä hetki on saanut minut tajuamaan, että vaikka olenkin parisuhteessa, olen ollut, koko sen ajan, kuitenkin yksin. Vaikka ajallisesti vietänkin nyt enempi aikaa itseni kanssa, silti olen koko ajan ollut yhtä yksin. 

En tiedä, kuinka tämä elämä tulee päättymään, tai edes kuinka tämä tulee jatkumaan. Kaikki on yhtä suurta arvoitusta. Tiedän kuitenkin sen, että on vahvuus osata olla itsesi kanssa, ja on rohkeus uskaltaa tutustua itseensä ja jopa synkimpiin ajatuksiinsa. Tästä pääsemmekin sen seuraavan suuren asian äärelle. 

Kuulin Anna Puun mainitsevan televisiossa, että hän nauttii elämästä täysillä. Nauttii siitä niin lujaa, että jopa sukeltaa niihin syvempiinkin vesiin – nauttien siitäkin. Tämä ajatus kolahti. Minä olen juuri sellainen. Kaivan itsestäni niitä syviä vesiä, ja oikein ryven siellä. Haluan tuntea sitä pahaa oloa – ja sitten potkin itseni sieltä pois. Joka kerta. Lupaan, että seuraava kerta tulee olemaan toisenlainen. Nyt minulla on ajatus, että nautin siitä. Nautin siitä rypemisestä – ja se ajatus tekee minut onnelliseksi.

Luulin, että tämän tekstin kirjoittamisesta tulisi jotenkin surullinen fiilis – varasin pari nenäliinaakin tähän viereen. Ei tullut kuitenkaan, vaikka nyt olenkin tänään hieman sellaista fiilistä muutenkin tuntenut.
Tein pitkästä aikaa punttitreenin tänään, ja voi mikä ihana olo siitä tuli! Uusi maailma taas aukeni. Toivon, että ensi viikolla ehdin myös ainakin pariin otteeseen treenata. Raskas viikko edessä, vaan tajusin treenatessani, että sen jälkeen taas helpottaa ja voin keskittyä eri asioihin ja kivoihin juttuihin. Toivon, että jaksan treenata koko loppuvuoden, enkä sairastelekaan enempää. Koska juuri se treenaaminen antaa mulle sitä energiaa ja positiivisia, iloisia ajatuksia, joiden avulla jaksaa, eikä tarvitse rypeä niissä syvissä vesissä niin paljon ;). 
Olen todella kiitollinen siitä, että minulla ei ole mitään perussairauksia ja kroppa pelittää muutenkin täydellisesti. En osaa kuvitellakaan miltä jokapäiväinen kipu tuntuu, tai se, että et pysty kropallasi tekemään mitä haluat.. Täytyy olla kiitollinen siitä mitä on, koskaan ei tiedä milloin se otetaan sinulta pois. Valitettavasti asioita tulee välillä liiankin helposti pidettyä itsestäänselvyytenä, mutta olemmehan vain ihmisiä.

Tehosoitossa: Volbeat – For evigt
 

Tiedättekö sen tunteen,
kun on meneillään aivan liian paljon kaikkea.
kun sanot että pystyt hoitamaan sen kaiken,
kun tunnet että pystyt käsittelemään sen kaiken,
kun et ole kuitenkaan aivan varma siitä. 

Tiedän, että nyt on meneillään aivan liikaa. 
Tiedän, että nämä kaikki toisistaan erilliset asiat eivät ole minun ansiosta tässä yhdessä läjässä, ja tiedän, että minun ei tarvitse kohdata niitä yksin.
Että minun ei tarvitse hoitaa niitä yksin – Miksi se sitten tuntuu siltä? 

Koska olen tässä yksin.
Kukaan muu ei ole minä, kukaan muu ei tunne niin kuin minä, 
kukaan muu ei ajattele asioista niin kuin minä. Olen siis aina yksin, huolimatta ihmisistä ympärilläni. 

Se, että oon alkuvuodesta asti ollut monessa paikkaa ja yrittänyt aikatauluttaa itseäni.. Voin kertoa, että se ei ole helppoa. Varsinkin, kun tulee niitä hetkiä, kun aikataulut ovat vielä aivan auki, et pysty suunnittelemaan mitään, etkä tiedä yhtään missä tulet olemaan ja milloin. Se tunne, kun langat eivät ole sun omissa käsissä, se ei sovi minulle. Hätäännyn liian helposti, ja asiat tuntuvat räjähtävän käsiin. 

Tämän hetkisen tulevaisuuteni räjähtävät asiat alkavat ihan heti tämän illan treeneistä. Tällä hetkellä tuntuu, että en toimi täysiä, enkä ole iskussa. Suru on pinnassa, mutta en haluaisi valmentajan roolissa mennä näyttämään sitä tänään joukkueelle.
Myös kotini räjähtää. En ole mikään siivousintoihminen. Kun en tee mitään, ei tapahdu mitään. 
Ensi viikon järjestelyjä en jaksa murehtia, ne menevät omalla painollaan kuten menevät – ja se on ihan OK. Mutta juuri sen takia kaikki muu homma seisoo. Tuntuu, että en pysty hoitamaan mitään ennen kuin ensi viikko on ohi. Harmittaa, kun en voi keskittyä iloiseen asiaan, joka tulee heti tämän suruntäyteisen päivä jälkeen.

Ensi viikon jälkeen tulee jo kiire paikata kaikki kasaantuneet asiat. Näyttöviikon hoitaminen, suunnitelman täydentäminen, kaikki joukkueeseen liittyvät hoidettavat asiat sekä peliviikonloppu samalle viikolle näytön kanssa. Ja minua ahdistaa niin suuresti, kun en pysty näyttöviikolle vielä antamaan aikaani! Ahdistaa tämä kodin tämänhetkinen tilanne! (Kaiken muun kotona tapahtuvan normaali elämisen lisäksi konmaritus ja kirpparipöytä hoidettavana.) Teen parhaani ja se riittää, I know.. Olisi vain kiva jos ne langat olisi kädessäni jo nyt. Voimat vain ovat valitettavasti rajalliset.

Edelleen, sitä mieltä, että kaksi minua olisi ihan kiva.
-M