Raskausarpia: Raskaus henkisesti
Kuukautiset myöhässä kaksi päivää. Voisko oikeesti olla? Ei kumminkaan. Viime kuussakin ne oli sen yhden päivän, eikä se kierto ole koskaan ollut niin tarkka.
Seuraavana päivänä (perjantai) alkaa vuoto ja aamulla lento konsernin pikkujouluihin Etelä-Suomeen. No, saapahan ainakin ryypätä vitutukseen kun ei tärpännyt. Illalla olo on suoraansanoen niin paska, etten jaksa kiinnostua juomisesta ja vielä vähemmän kännisistä työkavereista. Painuimme huonekaverin kanssa nukkumaan jo ennen kahta vaikka tarjolla olisi ollut ilmaista viinaa, WTF?!
Lauantaina lennetään kotiin ja loppuviikonloppu meneekin lyhytelokuvaa kuvatessa. Kun kaikki on purkissa, jaamme kolmeen pekkaan kuoharipullon. Sunnuntaina ihmettelen kuinka vuoto on ollut omituista tiputtelua ja sitten se loppuukin. No, katsotaan nyt vielä..
Alkuviikon pyörittelen mielessäni ajatuksia ”jos olen nyt raskaana, milloin olisi laskettu aika” ja ”voi apua, mitenhän tuo mies reagoi, kun ei tää nyt ole oikein suunniteltu ja puhe oli että sitten joskus..” Tiistaina uskaltaudun sanomaan asiasta ääneen ja odotan miehen paniikkikohtausta. Yllättäen odottelen sitä edelleen, sitä ei nimittäin koskaan tullut.
Keskiviikkona hain apteekista testin ja perhana, kahta viivaahan se näytti.
***
Raskausarpia-juttusarjan alla kerron vauvanoviisin esikoisen odotuksesta, vauva-ajasta ja niiden lieveilmiöistä -niinkuin olen ne itse kokenut.
***
Heti alusta asti päätimme, ettei raskaudesta kerrota, ennen kuin siitä on kuvatodisteita. Ennen ultraa asiasta tiesi meidän lisäksi terveydenhoitaja, esimieheni ja kaksi ystävää. Ultran jälkeen kerroimme ihmisille asiasta naamatusten, enkä halunnut odotuksestani julkista FB:ssä laisinkaan. Miehen puolelle Pätkä on eka lapsenlapsi ja minun puolellani kolmas. Kaikki iso- ja isoisovanhemmatkin olivat tapahtuneesta toki yhtä onnellisia.
Vauvalle työnimeksi kehkeytyi Pätkä, sillä siitä paistaa vanhempien huumorintaju(ttomuus?). Olemme molemmat pitkiä, joten keneenpä tuosta kakarastakaan lyhyt tulisi.
Onnea! näytätte odottavan pää alaspäin olevaa hiirtä! ultra 26.1.12
Ensimmäinen kolmannes meni siis asiaa myhäillessä ja salaillessa. Join jouluna lasillisen viiniä, sillä tiesin, että juomattomuudestani ruokapöydässä olisi muuten huomautettu. Taivastelijoille kerrottakoon, että annos oli pieni ja hörpin sitä useamman tunnin. Oli jännittävää totuttautua ajatukseen vauvasta ihan keskenämme, ilman että joka risauksesta olisi joku ollut neuvomassa tai sanomassa, kuinka heillä. Koen myös, että koska asiasta tiesimme vain me, tuli asioista keskusteltua ehkä paremmin.
Jaa, näyttäisi se sittenkin olevan ehkä ihminen. 26.1
En tiedä, miten raskaushormonit oikein minuun vaikuttivat, sillä en missään vaiheessa kärsinyt vaihtelevista mielialoista (ja mies allekirjoittaa tämän!). Olin suhteellisen tyyni koko raskausajan ja vasta ihan loppuajasta aloin itkeskelemään mm. mainoksille. No, okei, kaikki missä oltiin raskaana tai synnytettiin, kolahti, mutta niille mä itkin jo ennen raskauttakin, joten ei lasketa. Olin koko raskauden suhteellisen onnellinen ja olin vain sitä mieltä, että kaikki menee hyvin. Kaikki vaivat ja ongelmat joista luin tai kuulin koskien raskausaikaa tai vauvaa, sivuutin vain päätöksellä ”ei koske meitä”. Jossain vaiheessa ajattelin että no hitto, entä jos koskeekin? Lopulta päätin edetä kuten elämässä yleensäkin, mietitään sitä sitten, jos niin käy.
Siellä se kellistelee, näyttäisi olevan kaikki kohdillaan -ja vehkeet jalkojen välissä. Rakenneultra 27.3
Suurimmat kiksit sain ihmisten ilmeistä ja reaktioista, kun he saivat tietää raskaudestani. Muistan eräätkin miehen ystävät jotka tulivat kylään uuteen asuntoomme (asuvat toisella puolen Suomea ja nähdään harvoin). Toinen heistä meinasi että ”ai tää on sit vissiin lastenhuone” johon minä vastasin että ”no niin on, eikös sen näe jo aika pitkälle” ja käännyin sivuttain. Olin tuolloin noin kuudennella kuulla, joten maha oikeasti oli jo olemassa.
Pikku-nöppönen. Ihan on ittensä näkönen. 27.3
***
Olin siis koko raskauden ihan tavallinen minä. Olin ehkä hieman pettynyt, sillä oikein odotin niitä hormonimyrskyjä ja mood swingejä. Mutta ei. Hormonit ei iskeneet kunnolla edes vauvan synnyttyä, sillä olen tähän mennessä saanut kaksi kontrolloimatonta itkukohtausta ja lapsi on 4kk. Eka itku yllätti täysin, olin nukuttamassa poikaa. Toinen itku johtui siitä, että unohdin tehdä yhden tilauksen joka deadline oli puoliltaöin ja muistin sen kahta minuuttia vaille. Mitään maata kaatavaa tästä ei todellakaan seurannut, vain se itkukohtaus.
Jännittävää on ollut seurata, kuinka ihmisestä voi riittää rakkautta ja hellyyttä niin moneen suuntaan. Sitä voisi kuvitella että raja olisi jossain, mutta ei se vielä ole tullut vastaan.