Hoitokodissa

Laps on ny alottanu hoidon. Kodissa, siis perhepäivähoitajan. Alku on mennyt aika tavalla niin kuin oli ajatellutkin, suht kivuttomasti, mutta kuitenkin vähän oireillen.

Rymyhaalari päälle, uudet tumitumit jalkaan, mäyryläispipo päähän ja pöllöreppu selkään. Sitten menoks, sano Annie Lennox!

Ensimmäinen varsinainen hoitopäivä oli viime viikon torstaina ja tällä viikolla hoitopäiviä on takana jo kolme. Päivät on kuulemma menneet ihan hyvin, mitä nyt pieniä syömis- ja nukkumisongelmia on ollut sekä Pätkällä että hoitokaveri N:lläkin, joka oli siis palannut pitkältä kesälomalta. Siellä oli pph:n syli ollut ekat päivät aika täynnä. Keskiviikkona tutustumispäivänä Pädellä ja N:llä meni leikit ihan todella hyvin yhteen, pojilla kun on ikäeroa vain reilu kolme kuukautta. Niin sikäli siis kun tollaset reilut vuoden ikäiset osaa leikkiä keskenään.

Yöt on menneet, noh, vähintäänkin mielenkiintoisesti. Viime yönä kaikki eskaloitui siihen pisteeseen, että heppu huusi puoli viideltä suoraa huutoa. Syli auttoi hetkeksi, mutta vasta kun jätkän sai kunnolla hereille, tuli rauha taloyhtiöön. Paitsi siis meille, sillä kun heppusen herättää, niin sitten sitä konttailtiin pitkin sänkyä seuraava tunti. Viisi vaille kuusi heppu nukahti meidän sängyn jalkopäähän, pää mun säären päällä. kello kuusi olisi soinut herätyskello, jotta oltaisiin ehditty 7.30 hoitoon. Siinä vaiheessa laitoin hoitajalle tekstiviestiä, että poika tulisi hoitoon aiottua myöhemmin, jotta saa edes vähän unta. (Mies oli flunssan takia saikulla, mutta päätimme pitää pojan hoidossa siitä huolimatta, jotta poika oppisi pikkuhiljaa rutiineihin.) Pojat olivat könynneet sängystä ylös ja aamupalan kautta olivat hoitopaikassa puoli kymmeneltä. Siitä eteenpäin päivä oli mennyt ihan hyvin, kuulemma pientä itkuisuutta oli ollut aamupäivästä. En kylllä yhtään ihmettele, sillä meinasi itselläkin olla. Itsehän nukuin siis seitsemään ja painelin pikkukiireessä kahdeksaksi töihin.

Mutta jo tässä vaiheessa, kun ei vielä edes ensimmäinen kokonainen hoitoviikko ole ohi, olen onnellinen tästä 4 päivän työviikkojärjestelystä. Se jättää sekä itselle, että lapselle yhden ylimääräisen hengähdyspäivän viikonloppuun ja toivottavasti ehdimme toipua tästä alkukriisistä.

Kai tää tästä? Omaa oloa helpottaa (anteeksi vahingoniloni), ettemme todellakaan tunnu olevan ainoita, joilla tämä arkeen tottuminen on haastavaa. Vaikeita aikoja oli kai muillakin, muttei nyt väsynyt äitipää jaksa muistaa. Kaiholla muistelen viime syksyä ja sitä kiireettömyyttä, mikä kuukauden ikäisen lapsen kanssa täytti elämää. Tänä syksynä kalenteri täyttyy jo marraskuuta myöten, sinne pukkaa niin partiomenoja, työreissuja, koiranpentuja (jotka eivät thank god synny eikä kasva meillä), messuja, meikki-iltoja, taidemuseoreissuja, pihatalkoita ja joulumyyjäisiä. Noin niinkun muun muassa. Jos jollain on mulle lahjoittaa vuorokauteen muutamia lisätunteja, palvoisin maata lahjoittajan jalkojen alla!

Mikäänhän tästä kiireestä ei tietenkään ole itse aiheutettua. Ei se, että lupautuu töissä aiempaa vaativampiin tehtäviin, taloyhtiön hallitukseen, lippukunnan hallitukseen ja osastonjohtajaksi sekä lisäksi yrittää joskus elää omaa elämää toimia kahden mäyräkoiran kokopäiväpalvelijana. Niin ja se huomionkipeä lapsikin meillä asuu. Ja joku hämärästi tutunoloinen mies, jonka kanssa on joskus puhuttu jostain pa-ri-suh-tees-ta.

A-PU-A!!

Jos olisin edelläkävijä ja palkkaisin itselle assistentin, kun kaikilla muilla on personal trainerit (siitä liikunnasta kun saa vain haaveilla). Tervetuloa siis ruokapalkalla (jos ite teet) paiskimaan orja mukavaa ja siistiä sisätyötä!!

***

PS. Tiedättekö mitä odotan syksyssä eniten? Villasukkia, pehmeitä neuleita, teetä, kynttilöitä ja uusia sarjoja sekä vanhojen sarjojen uusia tuotantokausia! Alkakaa jo!!