Raskausarpia-juttusarjan alla kerron vauvanoviisin esikoisen odotuksesta, vauva-ajasta ja niiden lieveilmiöistä -niinkuin olen ne itse kokenut.

Osa 1: Raskaus henkisesti

Osa 2: Raskaus fyysisesti

***

Jo joskus keväällä minua kiellettiin miehen toimesta synnyttämästä ennen aikojani, koska vuoden odotetuin leffa, The Dark Knight Rises, piti nähdä ennenkuin jakaannuin. Kävimmekin katsomassa sen riskien minimoimiseksi heti ensi-illan jälkeen 23.7. Sitä ennen käytiin fb-keskustelu joka meni turhat kommentit poistettua näin:

Saapui sitten maaginen päivä, laskettu aika, neljäs elokuuta. Jo ennen sitä olin saanut jo ainakin viikon vastailla ”jokojoko”-kysymyksiin. No ei, kun ihan huvikseen vaan panttaan tätä tietoa kaikilta, syntyihän se jo…

Kuudes päivä oli minun synttärini, käytiin syömässä ja minä kirosin supistuksia. Lasketusta päivästä alkoi nimittäin iltasupistelut, mutta ne loppui aina sitten yöksi. Tässä vaiheessa päivät oli jo vimmattua siivoamista ”tule nyt jo ulos!!” ja lönkkeilyä* ”ai stana, ULOS NYT!!” (*lönkkeily=lönköttelyä lenkin sijaan)

Perjantaina 10.8 olin 6 päivää liian raskaana ja neuvolassa huolestuttiin siitä että sydämen syke on aika alhainen. Kävimme mutkan äitiyspoliklinikalla tarkistuttamassa sykkeet (oli ok) ja varattiin samalla käynnistysaika seuraavan viikon perjantaille. Olin tuolloin 2 senttiä auki, sentin olin ollut jo puolesta välistä raskautta.

Maanantaina sisällä ei ollut enää mitään siivottavaa joten siirryin auton kimppuun. Naapurikin nauroi, että ”yrität sitten kaikkesi?” Olin nimittäin pessyt ikkunat pari viikkoa aiemmin ja silloin jo käytiin näitä keskusteluja. Siivosin auton sisältä, imuroin ja puunasin. Tekeminen supisteli tietty, niin se oli tehnyt jo pitkään. Nyt supistelu ei kuitenkaan loppunut senkään jälkeen kun olin levännyt. Illalla vielä kaverin kanssa naurettiin, että tietty se nyt sit syntyy kun olis keskiviikkona taloyhtiön kokouskin.

Ilta tuli ja supistelut jatkui. Ajattelin niiden kumminkin loppuvan yöksi. Illalla tein vielä keksitaikinaa ja pakastin sitä, kuten Tommi oli neuvonut. Keksit tein kyllä ihan toisella ohjeella, siitä ehkä lisää myöhemmin. Yötä myöten katsottiin jotain leffaa, en edes muista mitä. Puolenyön jälkeen aloin kellottamaan supistuksia sillä ne jatkuivat edelleen. Kellotuksessa muuten helpottaa ihan hurjasti esim. tällainen nettisivusto, ei tarvinnut kuin nappia painaa aina välillä ja kone hoiti kaiken muun. Yöllä olisi väsyttänyt, mutta koska supistusten väli oli alle kymmenen minuuttia, ei nukkumisesta tullut mitään. Kolmelta soitin sairaalaan ja kysyin, että joko tulemme kun supistusten väli on alle 5 minuuttia. Sieltä sanottiin että jos vielä kestät supistuksia, niin kärsi kotona, käy lämpimässä suihkussa ja syö panadolia. Ai kuumaan suihkuun kun on hiki valmiiksi? Nou thänks. No, puhelun jälkeen mentiin kuitenkin lepäilemään, mies ehti nukahtaakin.

Viideltä ähisin jo siihen malliin, että nousin ylös ja söin hieman ruokaa ja särkylääkettä. Mieskin tokeni ja kyseli joko lähdetään. Pakkasin sairaalakassin loppuun ja koska lääke ei tuntunut vaikuttavan, lähdimme ajelemaan. Sairaalaan saavuttiin hieman ennen kuutta. Äitille piti laittaa tekstiviesti ”ihan sama mihin aikaan päivästä”.

Sairaalaantulotarkastuksessa olin 4 senttiä auki ja käyrien ja erinäisten epämiellyttävyyksien jälkeen (kuten verkkoalkkarit, you know) päästiin suoraan saliin. Salissa meille esittäytyi yökätilö ja hetken päästä aamukätilö. Aamun kätilö sanoi ensitöikseen että ”jospa me tämä vauva ulos saadaan minun vuoron aikana”. No ei saatu. Kun toivetta päivän coctailista kysyttiin, sanoin että kaikki laillinen mitä irti lähtee.

Mies kävi joskus aamusta kotona mutkan, ruokkimassa koirat ja käyttämässä ne ulkona, minä vedin sillä välin kaksin käsin ilokaasua. Aloin kaipailemaan epiduraalia juuri kun aamuvuoro vaihtui iltavuoroon ja päätin pärjätä vielä hetken ilokaasulla. Iltavuoron kätilö halusi vauhdittaa hommaa puhkomalla kalvot ja antamalla kohdunkaulapuudutteen. No hei, ammattilaisiahan ne on ja minä noviisi, niin mennään sillä. Sitten kyselin taas sen epiduraalin perään. ”Laitetaan spinaali, sä oot jo niin hyvin auki. Tai voidaan kokeilla toinen kohdunkaulapuudute, se nopeuttaa kun spinaali hidastaa”. No anna nyt edes jotain! Toisen kohdunkaulapuudutteen jälkeen ei sitten kohdunkaulaa ollut enää ja sain alkaa ponnistaa. Minä piipitin että ”se spinaali nyt jäi..” mutta käskettiin vaan ponnistaa. Ja ponnistaa. Ja lisää happea ja ponnistaa.

Supistelumaratonin jälkeen (virallisesti 14 ja jotain tuntia, minun laskujen mukaan noin 30 tuntia) meinasi voimat loppua ponnistelussa. Lopulta 40 minuuttia myöhemmin Pätkä kuitenkin tuli ulos ja multa tikattiin paikat umpeen. Tässä vaiheessa hoksasin esittäytyä salissa mukana olleelle lääkisopiskelijalle ja pyytää anteeksi kiroiluani. Ei kuulemma jäänyt traumoja vaikka oli tytön eka synnytys.

Muistikuvat itse ponnistusvaiheesta ja parilta tunnilta sitä ennen on aika hatarat. Parhaimmat palat salissa käydyistä keskusteluista kuitenkin lienevät seuraavat:

        Kätilö: Nyt se tulee!

        Amma: Ai mikä?

       —

       Kätilö pojan syntymän jälkeen: Onko jano, haluatko jotain juotavaa?

       Amma: Joo, kuohuviiniä kiitos.

Sain pojan heti rinnalle ja kohta tikattiin tarpeeksi monta tikkiä. Silloin juttelin lääkisopiskelijan kanssa joka osoittautui myös partiolaiseksi. Ei tullut kysyttyä kyllä lippukuntaa, mutta yhteisiä tuttuja kyllä löytyi sekä partion että lääkiksen puolelta. Isi ja toinen kätilö pesi ja mittaili poikaa, joka huusi kuin hyeena.

”HYI, KYLMÄÄ!! AAAARGHHH!! NOUUUUU!!”

Pikaisen suihkun, iltapalan ja ensi-imetyksen jälkeen pääsimme osastolle, jossa sain 2 hengen huoneen omaan käyttööni. Huoneessa oli oma vessa ja suihku, jei! Isi lähti kotiin koirien luo ja me pistettiin nukkumaan, olihan tuossa jo tovi valvottu (36 tuntia). Parin tunnin unien jälkeen poju olis kovasti halunnut seurustella, minä vain nukkua. Syötin lapsen ja lykkäsin pojan hoitajien hoiviin pariksi tunniksi.

Osastoaika meni aikalailla oppikirjan mukaisesti eikä siinä oo suurta mainittavaa, kuten ei oikeastaan koko synnytyksessä. Mietin pitkään julkaisenko edes koko kirjoitusta, sillä se on vaan niin tavallinen tarina.

Perhehuoneen mahdollisuutta emme edes kyselleet, sillä mies ei niin välitä sairaalasta, eikä siis halunnut mielellään sinne yöksi ja koirat olisi pitänyt saada hoitoon moneksi päiväksi.

Ah tämä tyylikkyys joka kuvasta huokuu..

Siltikään en koe, että kokemus olisi ollut missään määrin mukava tai että haluaisin tehdä sen lähitulevaisuudessa uusiksi. Huonetoverini (joka tuli seuraavana aamuna) totesi monta kertaa puhelimessa (en salakuunnellut, siellä vaan kuulee kaikki) että oli onnellinen että oli saanut kokea alatiesynnytyksen. No, ei ollut mulle ainakaan niin väliksi, en koe olevani enemmän nainen tai äiti kun olen tuon suorittanut. Kuitenkin, jos tilanne joskus vaatii, kykenen sen uudelleen tekemään. Itse henkilökunta oli oikeinkin mukavaa ja ihanaa, mitä nyt se toinen kätilö kauhisteli mun kiroilua ”elähän nyt, lapsikin kuulee”.. Propsit siis sekä synnytysosastolle että itse osastolle, ei mitään valittamista.