Hääpainajainen

Häihin on tunti aikaa, kun tajuan, ettemme ole vielä valmistautuneet lainkaan: sulhanen ole vielä silittänyt pukuaan, ja kaikki tavarat ovat hukassa. Itse mietin, minkähän korun nyt sitten meinasinkaan laittaa kaulaani, samalla, kun käsken sulhon muistaa ottaa edes sormus mukaansa.

Samalla kun silitän kauluspaitaa, pohdin, että eikö sulholle ole jäänyt äitinsä jäkätykset ja motkotuset mieleensä. Ne ovat samat ennen jokaista juhlaa. Että kaikki tavarat laitetaan edellisenä päivänä valmiiksi, ettei sitten tarvitse etsiä mustia sukkia, kun on viisi minuuttia lähtöön. Ajattelin katkerana, että siellä se anoppi ja appiukko jo varmaan odottelevat kirkon ovella täydessä tällingissä vaatteet silitettyinä. Ja meillä ne helvetin sukat hukassa. Sitten tajuan, että eihän mulla ole munkaan tavarat valmiina. Minkä viltin otan mukaani, jos kuvauksissa tuleekin kylmä? Miksi olen ostanut lilan viltin ja sulholle lilan kravatin, vaikka en pidä siitä väristä? Pakko niiden nyt on kelvata.

Luen sähköpostia ja tajuan, että vieraita onkin tulossa 30, vaikka ruoka ja tilat on varattu vain 20:lle! Lähetän juhlapaikalle hätäistä sähköpostia, että sopiiko, jos tuleekin enemmän porukkaa, että niistä on paljon kyllä lapsia, ettei ne paljon syö.

Sitten onkin jo tosi kiire. Ovesta astuessamme välähtää päähäni, että ei voi olla totta, mistä morsiusneidot jakavat ne heittokaurat! Munhan piti etsiä niille sinkkivadit, mutta täällä vintillä on vain yksi! Ja kauraa piti pussittaa 40kilon säkistä pienempään pussiin, ettei kaurat ole pitkin auton takakonttia. Kuvauksiin varaamani kultakehykset on rikki, sulho ei ole niitä korjannut vaikka pyysin, ne on jätettävä kotiin. Samalla mietin, että eipä tullut kuvaajankaan kanssa sovittua, millaisia kuvia haluamme. Että toivottavasti kuvaaja muistaa tulla kirkkoon, sillä kutsussahan luki, että vieraiden ei toivota kuvaavan siellä. Muuten ei sitten ole kuvia vihkimisestä.

Lähdemme kaahaamaan kirkolle. Tajuan, että toisesta seurakunnasta tuleva pappi piti ilmoittaa kuukautta aikaisemmin seurakunnalle ja se on unohtunut!!! Kuka meidät vihkii? Toivottavasti seurakuntamme on tajunnut lähettää papin, kun ilmoitustamme ei ole kuulunut… Matkalla mietin, miksi olenkaan menossa naimisiin ja miksi tämä on tällainen katastrofi. Matkaamme mutkittelevaa hiekkatietä tuhatta ja sataa. Edellämme ajaa kakka-auto letku maata raapien.

Kirkosta mulla ei ole muistikuvaa.

Juhlapaikalle saapuessamme menen täyttämään onnittelumaljoja sisälle ja isäni änkeää mukaan. Perässä tulee äidinäitini ja äitini. Tunnelma on jäätävä. Isä yrittää kohottaa maljaa, vaikka olin ajatellut, että vieraat odottavat ulkona, ja me menemme sulhon kanssa kaurasateessa sinne ja sitten kohotetaan maljat. Äitini kättelee äitiään ja toteaa:” No, onnea nyt sitten.”  Huomaan, mitä äidillä on päällä: musta polviin ulottuva jakkuhame ja miesten valkoinen löysä kauluspaita roikkuu hameen päällä! Kamala asuvalinta!

Ei tämä voi olla todellista. Hääni ovat pilalla. Kaikki on pilalla.

____________

Herään sydämen tykytyksiin 04.43. Se oli unta. Painajainen isolla P:llä. Unillani, ja etenkin painajaisillani on kurja tapa pilata tulevan aamun tunnelma. Jotenkin unien tunne jä tosi tosi vahvasti päälle ja saatan mököttää niiden takia. T’änä aamuna olin surullinen uneesani veteen syöksyneen pienlentokoneen takia, vaikka lentäjät pelastautuivatkin snorklaamalla…

Huomaapa taas, että alkaa olla elämässä stressitaso aika korkealla: painajaiset ovat lisääntyneet. Herra E ei halua enää edes kuulla unistani… Muuttomme on varmistunut huhtikuulle, pääsemme vihdoin isompaan (ja halvempaan!) asuntoon vähän kauemmas keskustasta. Olen lisäksi ilmoittanut työnantajalleni, etten jatka syksyllä enää töissä vaan haen opiskelemaan, ja jollen pääse, haen töitä lähempää uutta kotiamme. Paljon muutosta ja puuhaa samaan aikaan nyt keväälle ja kesälle. Itse olen kuitenkin kaiken valinnut ja kaikki muutos tulee olemaan positiivista. Silti se stressaa.

Sisustusvimmassa saattaa tapettien selaamiseen tai Pinterestin pläräämiseen hurahtaa tunti jos toinenkin. Näin oli taas häiden tiimoilta perjantaina, kun Herra E kutsui isoveljensä kylään ja yhdessä he takoivat Pleikkaria yhteensä yli 7(!) tuntia. Onneksi niin ei käy usein, ja toisinaan heille tämän laatuajan suonkin. Saanpahan itselleni myös ”omaa aikaa” maata sohvalla. Uni tosin voitti jo muutama tunti ennen kuin pojat lopettelivat. Edellä kerrottu painajainen oli lopputulos pinnailusta. Pitäis vissiin pyrkiä vähentää. Painajainen tosin toimii myös oivana muistilistana, sillä kaikki asiat, jotka unessa pilalla tai järjestämättä hääpäivänä, ovat tällä hetkellä vielä to do -listalla. Nyt muistan ne varmasti, sillä en halua tämän kauhutarinan toteutuvan omissa häissäni!

Onko siellä joku muu, jonka painajaiset pilaavat päiviä?