Mietin pitkään, miten aloittaisin tämän postauksen. Että miten kuvailisin hienoin sanankääntein tätä tunnetta, kun suupielet ovat kääntyneet hymyyn ja mieli on ihmeellisen kevyt. Sitten tajusin, että tarviiko sitä pyörää joka välissä keksiä uudelleen, kun homma on näinkin yksinkertainen. Olen onnellinen. 

Viime päivät ovat olleet täynnä uusia tuttavuuksia ja spontaaneja tapaamisia, paljon naurua ja auringonpaistetta. Kummallista, kuinka ihmiset, jotka on tuntenut vasta muutaman päivän ajan voivat tuntua ystäviltä vuosien takaa. 

Olen oppinut, että aina kannattaa sanoa kyllä. Myös silloin, kun väsyttäisi, koska nauru saa väsymyksen katoamaan. Ainoastaan katukauppiaiden kohdalla kannattaa nostaa käsi pystyyn ja huikata no, gracias, mikäli tahtoo pitää puhelimensa ja lompakkonsa tallessa. 

Yksin matkustaessa parasta on, kun voi unohtaa tarkat aikataulut ja suunnitelmat. Silloin saattaa sattumalta lounasaikaan törmätä tuttuihin kaupungilla, hakea noutoruokaa ja istua ulos syömään. Vilkuttaa ohi ajaville turistibusseille ja toivoa, ettei ihan vielä alkaisi satamaan. 

(Moritz, Anna & Cédric)

Parina viime iltana ollaan kokoonnuttu porukalla johonkin sopivan kotoiseen baariin ja pelattu Who am I? -peliä. Idea on yksinkertainen: jokainen kirjoittaa paperille jonkun kuuluisuuden nimen, jonka jälkeen laput vaihdetaan toisen pelaajan kanssa ja kiinnitetään otsaan. Kukaan ei siis näe lukea omaa lappuaan, mutta muut näkevät toistensa henkilöllisyydet. Tämän jälkeen jokainen alkaa vuorollaan esittää kysymyksiä omasta identiteetistään ja muut vastaavat kyllä tai ei. Omalta osaltaan peli päättyy kun arvaa oman henkilöllisyytensä.

Niin yksinkertaista, niin hauskaa. Viimeaikoina huvitusta on aiheuttanut muun muassa se, miten Justin Bieber voi sattua saman ihmisen kohdalle lähes joka kerta ja kuinka vaikeaa voi olla muistaa kuuluisimpia näyttelijöitä. Nimimerkillä kyllähän minä Angelina Jolien tiedän, mutta…