En halua lapsia – täysin itsekkäistä syistä

Monet, jotka epäröivät lasten hankintaa, murehtivat lähinnä synnytystä ja vauvavuotta; keho rapistuu, paikat repeää eikä nukkumisesta ehdi edes haaveilla.

Monet miettivät, miten yhdistää vanhemmuus ja ura. Riittävätkö rahat?

Kaikki edellä mainitut ovat ihan aiheellisia huolia.

 

Omat syyni vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ovat kuitenkin muualla.

Hoidan välillä sukulaisteni lapsia. Se on ihan hauskaa, mutta jälkeenpäin olen aina kuolemanväsynyt. Minulle on sanottu, että omien lasten kanssa olisi erilaista, mutta en usko sitä.

Elämässäni on kausia, jolloin joudun keräämään koko päivän voimia jaksaakseni käydä suihkussa. Jos jotain menee pieleen, esim. vesilasi kaatuu, saatan lamaantua täysin ja muuttua toimintakyvyttömäksi.

Nukun huonosti ja saan välillä öisiä kauhukohtauksia. Jos en saa riittäviä yöunia, en kertakaikkiaan kykene toimimaan.

 

Mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä ei juurikaan puhuta vauvatalkoo-keskustelussa. Yhä useampi suomalainen kamppailee jaksaakseen hoitaa edes itseään.

Tietenkään masennus ei tee kenestäkään automaattisesti huonoa vanhempaa. Hyvän tukiverkoston ja ammattiavun turvin monet jaksavat kasvattaa lapsiaan ja saavat siitä iloa.

 

Mutta minä en halua.

On kestänyt vuosikausia että olen saanut itseni tähän kuntoon. Elämäni on edes jonkinlaisessa balanssissa ja koen säännöllisesti onnen hetkiä. Lapsen saaminen on terveellekin ihmiselle suuri tunteiden myllerrys, mulle se olisi liikaa. En halua olla vastuussa kenestäkään.

 

Kylmä totuus on se, että juuri kukaan vapaaehtoisesti lapsettomista ei välitä, miten heidän päätöksensä vaikuttaa Suomen tulevaisuuteen. Maapallo on muutenkin liikakansoitettu ja romahtamisen partaalla. Yksi Suomi on siinä hötäkässä aivan se ja sama. 

 

Minun elämäni ei ole poliittinen kannanotto. Teen päätökseni sen mukaan, mikä on parasta minulle ja lähimmäisilleni. Olen itsekäs – tottakai – se on oikeuteni.