Year of Me

Huhuu? Onko siellä enää ketään?

On tullut vähän taukoa. Ja on mennyt projektit vähän ööh… heikosti. Olen vietellyt tässä nyt viimeisen kuukauden aivan tolkuttoman kiireisiä aikoja jolloin aina rennon viikon alkaessa olenkin tajunnut että shit, tääkin viikko on aivan täyteen buukattu ellei työ- niin vapaa-ajan jutuissa. Kivaahan se on, että on tekemistä, mutta kun stressitasot nousee samaa tahtia niin tilannehan on se, että takapakkia on otettu kolmesta tavoitteesta kahdesta: talous ja elopaino.

Kiireviikkoina olen siis turvautunut vähän turhan usein Foodoraan ja ResQ:n kun en ole yksinkertaisesti jaksanut/ehtinyt tehdä kotona ruokaa. Nopeaa välipalaa on tullut otettua mukaan ja se kyllä näkyy nyt tosiaan kukkarossa ja painokäyrässä. Tästä asiasta varmaan pitäisi jonkun mittapuun mukaisesti olla enempikin huolissaan, mutta tosiasiassa en jaksa olla asiasta turhan murheissani. Semmosta se on. Tämä elämä siis. Joskus vaan käy näin mutta tämäkin on vaan pieni takapakki eikä mikään maata kaatava juttu. Ehkä tästä kannattaisi enemmän yrittää ottaa opiksi kuin jäädä piehtaroimaan epäonnistumisessani.

Siispä, todettakoon tämä: kuukausi on vain kuukausi. En ehtinyt tehdä parantumatonta tuhoa talouteen tai terveyteen tai painokäyrään (vaikka talous meni alas ja paino ylös). Sen lisäksi että opin että tavoitteellinen elämä on vähän enempi kontrollia kuin vapautta, opin myös että tällainen superkiireinen kausi on selkeästi mulle todella vaikea tavoitteiden pitämisen suhteen. Siispä tästä myös ajattelemisen aihetta tulevaisuudessa!

Tässä nyt on parisen kuukautta laihduteltu semmoista leppoisen lempeää tahtia, eli semmoista että vajaa kilo kuukaudessa jos tipahtelee niin aikataulussa ollaan. Ja täytyy sanoa, että tämä hitaasti tiputtelu on muuten harvinaisen tylsää hommaa!

Siis tämä laihduttaminen elämäntapoja hiljalleen muuttaen on niin tylsää, että välillä unohdan koko projektin olemassaolon. Ei ole tullut mitään hulluuskohtauksia jossa maanisesti putsataan kaapeista pois valkoiset jauhot ja sokerit (itse asiassa pari viikkoa sitten pitkästä aikaa ostin kaappiin sitä valkoista sokeria) enkä ole marttyyroinut lounasseuralle siitä että olisi kiva joskus syödä jotain mitä mäkin voin syödä ja luetella perään ruokavaliostani pois jääneet jutut. Ei. Olen käynyt lounaspitsalla. Olen syönyt käytännössä yksin kolmen päivän aikana piirakan ja olen syönyt myös yhdet karkkiöverit. Sen verran on konkreettista muutosta tullut, että sen piirakan ja karkkien jälkeen päätin alkaa karkkilakkoon.

Nyt tietenkin kiinnostanee se, että mitä painolle on tapahtunut kun mitään kummaa ei ole elämässä tapahtunut. Tiedoksenne annettakoon siis että sinne se alaspäin hiilautuu. Niin hitaasti, ettei oikein sitä edes huomaa, mutta trendi on laskeva käyrä. 

Uskon, että itselläni on helpottanut jo yksistään se ajatus, että mun ei tarvitsekaan nyt tehdä mitään nopeaa. Jos yksi päivä menee vähän pyllylleen niin se on ihan okei, koska se on vaan yks päivä. Koko projekti ei siihen kaadu. Paineet on helpottaneet kun tiedän että viikon tai parikin vaaka voi näyttää samaa lukua tai jopa välillä vähän nousevaa. Minulle se on merkki siitä että kontrollia on palautettava. 

Vaikka välillä tuntuu siltä että tää koko projekti on perseestä, koska kaikki tapahtuu niin hitaasti, niin samalla jossain takaraivossa kilisyttää että ei kun just näin sen pitäisikin mennä. Hiljalleen, hitaasti, opetellen. En kiellä itseltäni mitään (paitsi nyt ne karkit) vaan opetellaan kokonaisuuden hallintaa. Tylsää, mutta tasaista. Eli just semmosta oikeaa.

Harmillista, että siitä kyllä saa ehkä aika tylsiä blogipostauksia. Ei tuosta 700g pudotuksesta nimittäin vielä ällistyttäviä ennen/jälkeen-kuvia saa :D

Tiedättekö, mikä on aivan todella ärsyttävää puuhaa? Vastaus: pyykkien käsin peseminen.

Siis rakastan tietenkin sitä ihanan pehmeää paitaa joka ei kutita mutta on lämmin ja viileä yhtä aikaa ja lisäksi todella laadukkaan näköinen ja tuntuinen. Mutta en vaan millään jaksa pestä sitä (tiedän, että tuulettamalla pääsee pitkälle mutta joskus se on pakko ihan pestä). Lempparirintsikatkin pääsee harvoin päälle koska käytön jälkeen edessä on se ärsyttävin tehtävä eli käsinpesu. Monet aivan ihanat vaatteet ovat jääneet rekkiin koska käsinpesu ja tulleet myöhemmin korvatuiksi joillain paljon heikkolaatuisimmilla ja ihan ok-tasoisilla yksilöillä, jotka on voinut pestä koneessa.

Tämä syvä halveksuntani käsinpesua kohtaan on myös osittain johtanut siihen, että vaatetta on kertynyt. Jos käytännössä jonkun vaatteen jaksaa pestä kolme kertaa vuodessa niin on aika selvää että se tuskin päätyy viikoittain tai edes kuukausittain päälle. Ja se taas on tarkoittanut sitä että siinä samassa suhteessa sitten tarvitaan sitä pesukonekelpoista rytkyä tilalle.

Mutta voi kuulkaas! Olen nähnyt valon! Olin jokin aika sitten rintaliivikaupoilla ja siiinä kassalla jälleen myyjä muistutteli käsinpesusta. Sanoin että no olen pessytkin käsin mutta totuuden nimissä kai on myönnettävä että joskus liivit makaavat pyykkikorissa viikkotolkulla odottaen sitä hetkeä että saan tämän suuren työn tehdyksi. Myyjä kertoi sitten vinkin, joka myöhemmin on muuttanut täysin maailmankatsomukseni käsinpesuun liittyen.

Vinkki on yksinkertainen: vaate pestään heti seuraavan suihkun yhteydessä eli siis sinne suihkuun voi esimerkiksi mennä ne rintaliivit päällä. Sitten vain käydään palasaippualla läpi hikistyvimmät kohdat kuten kupin alareunat ja kainalot, liivit pois päältä, huuhtelu suihkun alla ja esimerkiksi suihkuverhotangon päälle kuivumaan. NEROKASTA!!

Olen tämän neuvon jälkeen ilman inhoa pessyt saman tien rintaliivit. Lisäksi olen hypännyt viileähköön suihkuun villapaita päällä kainalot saippuassa. Neuleesta sitten vain vaahdot pois huuhtelulla ja normaalisti tasolle kuivumaan. Seuraavana päivänä neule on jo käyttövalmis tai valmis viikattavaksi takaisin kaappiin. Aivan törkeän helppoa eikä koskaan enää tarvitse murehtia sitä kasvavaa käsinpesukasaa!

Kiitos siis elämäni mullistamisesta, sinä nerokas rintaliivimyyjä.