Kevyttä yhdessäoloa

Kesäloman jälkeiselle ajalle on jotenkin osunut todella paljon illanviettoja ystävien kanssa. Jopa niin paljon, että viikonloput on buukattu täyteen marraskuulle asti näillä mukavilla menoilla, ja osa näistä valuu jo viikoille, kun viikonlopun päivät ovat rajallisia. Ystäviä on aina aivan ihana nähdä, mutta kieltämättä muutama asia on viime aikoina mietityttänyt minua erityisesti oman ystäväpiirini tavoissa viettää aikaa yhdessä.

Minusta on aivan mahtavaa, että nykyään yhä harvemmin ja harvemmin yhteinen ajanvietto on tarkoittanut ihan oikeaa bilettämistä. Suurin osa illanvietoista on rentoa hengailua jonkun kotona, ehkä pidemmän kaavan illallista tai aamuyöhön venyvää maailmanparantamista, mutta silti melko iiseissä tunnelmissa ollaan menty. Yhteiset illanvietot ovat kuitenkin opiskeluvuosien taakse jäätyä omalla tavallaan melko näyttäviä. Tarjottaviksi ei asetella enää peltipitsoja ja yhä harvemmin edes itse tehtyjä suolaisia piirakoita, vaan pöydälle asetellaan upea juustotarjotin, välimerellisiä leikkeleitä, monenlaisia tapasherkkuja ja tämä on usein vasta alkua. Suolaiset palat tarjoillaan joko skumpan tai sampanjan kera, ja iltaa jatketaan viinillä tai drinkeillä. Jossain vaiheessa iltaa tarjoillaan makeat eväät joita löytyy myös yleensä pienistä artesaanisuklaista aina pariin erilaiseen kakkuun saakka. Näistä kaikista ehkä yksi on itse tehty. Olen jo pitkään purkanut miehelleni sitä, että mielestäni ystäväpiirimme tarjoilujen kilpavarustelu on mennyt liian pitkälle. Tällä hetkellä esimerkiksi ystävien kutsumista kotiin täytyy joskus harkita jo ihan rahanmenon kannalta, sillä kuuden hengen rentoa illanviettoa varten on yleensä varattava ainakin 100 euroa tarjoiluihin, vaikka jokainen pariskunta yleensä tuo jotain kyllä mukanaan. Lisäksi tykkään itse leipoa ja laittaa mahdollisimman pitkälle pöytää itse, mutta silti pelkästään tarvikkeisiin saa uppoamaan melkoisen summan rahaa.

kakku.jpg

Rahan lisäksi tässä nykyisessä trendissä minua on mietityttänyt paljon tarjoilujen painottuminen lähes yksinomaan herkutteluun. Illallisilla on toki tarjolla aina salaattiakin, mutta pääasiassa illanvietoissa tarjoillaan tuhtia evästä. Jokainen voi toki itse päättää paljonko sitä lautaselleen laittaa, mutta kun monen tarjottavat painottuvat vielä leivonnaisiin, kevyet herkut loistavat yleensä poissaolollaan. Ja toisaalta ymmärrän tämän täysin. Kyllä minäkin tykkään laittaa jotain erikoisherkkua pöytään silloin kun ystävät ovat luonamme. Osittain toki sen takia, että läheisimmän piirimme yleinen tapa on tällainen.

Minusta on todellakin ok herkutella silloin tällöin ja missä seurassa sitä tekisikään mieluummin kuin hyvien ystävien kanssa. Mieluummin myös tartun silloin johonkin ihanaan juustoon tai piirakkapalaan kuin sipsipussiin. Mutta silloin, kun näitä illanistujaisia on viikonloput täynnä ja osa arki-illoistakin, niin terveellisesti ja kevyesti syöminen alkaa olla hankalaa. Ja osan hankaluutensa tuottaa se, että olemme ystäväpiirissäni jotenkin ajautuneet tilanteeseen, jossa tuntuu että arkinenkin iltapäiväkahvittelu vaatii seurakseen mainiot tarjottavat. En usko, että kukaan oikeasti erityisesti haluaa muuta kuin pitää ystäviään hyvänä, joka sinänsä on hyvin ymmärrettävää.

tapas.jpg

Olen itse asettunut tässä tarjoiluasiassa nyt uuteen vastarintaan. Aion omalla esimerkilläni palauttaa tarjoiluhullutusta ehkä hieman normaalimmalle tasolle, sekä tarjoilujen määrässä että laadussa. Työkaverilleni kun asiasta kerroin, niin hän oli vakaasti sitä mieltä, että ystäväpiirin ensimmäinen vauvan saava pariskunta palauttaa kyllä itsestään tilanteen normaaliksi 😀 Hankalaa osittain tilanteesta tekee sen, että olemme itse asiassa puhuneet tästä asiasta usein ystäväpiirissämme ja kaikki ovat olleet yhtä mieltä siitä, että ystäville ei tulla käymään tarjoilujen vuoksi, ja vaikka pöydässä olisi pelkkä vissypullo, kaikki olisivat tyytyväisiä. Lisäksi kaikki ehdottomasti ovat valmiita tekemään oman osansa mikäli kaikki haluavat herkutella. Näistä keskusteluista huolimatta aina uuden illanvieton kohdatessa pöytää jälleen notkuu. Ja illalla käydään jälleen sama keskustelu siitä, kuinka ensi kerralla sitten isäntä ja emäntä ottaa iisisti tarjoilujen kanssa….

kuvat: stocksnap.io

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli

Päivän paras hetki

Kuten jo aiemmin olen maininnut, niin olen melko tottunut liikunnan harrastaja ja minulle on nykyään luontaista harrastaa hikiliikuntaa useamman kerran viikossa. Vaikka tämä hikiliikuntapuoli onkin melko kunnossa, niin arkiliikunnan saaminen osaksi arkea ei ole ollut aina niin yksinkertaista.

Asuessani opiskelupaikkakunnallani olin köyhä opiskelija, joka säästääkseen kymmeniä euroja kuussa käytti paikasta toiseen liikkumiseen vain polkupyörää tai jalan kulkemista. Arkiliikunta oli siis ihan vaan liikkumista paikasta toiseen vaihtoehtojen puuttuessa. Muutettuani kuitenkin Helsinkiin huomasin pian että maalaismimmistä ei ole pyöräilemään noiden helsinkiläisten lycra-luotien seassa, vaan vaihtoehtoni ovat joko joukkoliikenne tai kävely. Valitsin näistä vaihtoehdoista kuukausilipulla joukkoliikenteen ja pohdin että voinhan kuitenkin itse valita kävellä pienet matkat edelleen.

No, totuushan on tietenkin alkusuunnitelmia huomattavasti karumpaa ja lopputulos on se, että parhaimmillaan sitä yhden metron välimatkaa kuljetaan milläkäs muulla kuin metrolla. Koska onhan se nyt nopeaa! Kauhea kiire oli taas ja kengätkin hiertää. Arjessa näitä pieniä selityksiä joukkoliikenteen käyttämiselle riittää jokaisessa käänteessä. Tämän blogianikin koskevan projektin myötä päätin kuitenkin ottaa arjen liikkumiset uuteen syyniin.

Kävelin yhtenä päivänä töihin ja otin aikaa. Alle puoli tuntia, aika inhimillinen aika. Päätin ottaa tavoitteeksi kävellä ainakin kolme kertaa viikossa töihin ja takaisin. Ja kappas, jo ensimmäisen viikon jälkeen tästä aamuisesta kävelyhetkestä on tullut ehdottomasti päivän paras hetki. On jollain aivan selittämättömällä tavalla mahtavaa päästä aamulla rauhassa kävellen töihin. Se kiire, joka raitiovaunupysäkillä odottaa, ei odota katua tallatessa. Vaikka vettä sataisi, niin silti se että pystyy jo aamulla rauhoittamaan hetken vain itselleen ja omille ajatuksilleen tuntuu luksukselta. En laita kävelyn ajaksi edes kuulokkeita korviin, vaan pyrin vaan miettimään milloin mitäkin asioita, jotka mieleen tulevat. Aivan mahtavaa.

Töistä kotiin kävelemisen suhteen olen armollisempi. Joskus sitä on vain ihan oikeasti niin poikki ettei halua muuta kuin äkkiä kotiin. Joskus taas tuntuu että se pieni rauhallinen happihyppely työpäivän päälle on taas juuri sitä mitä keho ja mieli kaipaa. Kotimatkat siis fiiliksen mukaan, ja omalla tavallaan työmatkatkin – se fiilis on vaan ollut tähän mennessä joka aamu ehdottomasti kävelyn puolella.

Jos omat aikataulut mahdollistaa, niin koita ujuttaa aamuusi pieni rauhaisa kävely ja katso tekeekö se sinullekin ihmeitä!

Hyvinvointi Liikunta Mieli