Kun syksyllä tajuttiin, että edessä on meidän kahdeksas vuosipäivä ja omassa kodissa oltiin oltu jo kaksi vuotta, minun takaraivoani jo pitkään jäytänyt ajatus pääsi valloilleen. Joko nyt? Ollaanko jo tarpeeksi vanhoja? Miks me odotetaan? Miten tämä tästä muuttuu, jos odottaa? Mutkun mä haluan! Kun sitten mies erehdyksissään paria kuukautta myöhemmin vähän voivotteli, että harmi kun ei vielä voi, kapinahenkeni sai aikaan pimahduksen. Miksei muka voi? MINÄ HALUAN VAUVAN!

Tuskailin tässä ajatuksessa viikon tai kaksi, kunnes avasin suuni ja ilmoitin etten enää aloita hormonaalista ehkäisyä. Meillä on kuitenkin oma koti, vakaa parisuhde ja kaikki aivan tarpeeksi hyvin. Eihän lasten hankinta ole järkevää, ei oikeasti ikinä. Kuvitellen mieheni hankaavan vastaan ajattelin että tässä menee ainakin vuosi, hän kun ei ole se tunnepohjainen osapuoli meidän suhteessa, mutta höpönlöpön; asia oli sillä selvä. Joten nyt, keikuskellaan täällä kahden maailman välissä. Toisessa maailmassa ollaan vaan se sama parikymppinen pariskunta, jolla on mökki täynnä elukoita ja remontit kesken. Sit taas on niitä pieniä viitteitä siitä, että uusi maailma aukenee. Enää ei iltaisin, sohvalle käpertyneinä, puhutakkaan peleistä, autoista ja sarjoista. Ainakaan niin paljoa. Keskustelut itää kestovaipoista, lastenvaunuista, turvaistuimista, kuukautiskierroista ja muusta yhtä mystisesti elämään lipuneista asioista. Pelihuoneesta tuleekin lastenhuone, ostin sinne jo tapetinkin. Eikä mun neulepuikoilla ole enää sukkalanka, vaan hahtuva tai huopanen.
 

Tää uusi maailma on kieltämättä vähän hämmentävä. Ensinnäkin kohdattiin se, että teininä meitä peloteltiin tosiaankin vähän turhankin kanssa – ei se lasten aikaan saanti aina ole ihan niinvaan niks ja naks. Olisi ehkä pienemmilläkin ehkäisy paniikeilla selvinnyt, jos joku olisi keksinyt puhua siitä miten ja milloin se hedelmöittyminen oikeasti tapahtuu. Siis ihan aikuisten oikeasti olis puhuttu asia loppuun ja tarkkaan. Enkä viittaa siihen että olisi ollut ok lipsua asioissa, vaan ihan siihen että suhteen alkuun sitä pelkäsi joka kuukausi ihan turhaan, vaikka oli kuinka huolehtinut kaikesta. Nyt kun lasket kiertoa, metsästät ovulaatiota ja popsit vitamiineja mahisten parantamiseksi, et voi kuin hetkeksi pysähtyä ja face palmata – ei menny niinku elokuvissa.

Ja tästä johdettuna, tälleen 5kk yrittämisellä, pikkuhiljaa alkaa ymmärtää sitä lapsettomuuden pelkoa. Vaikka onkin aivan liian aikaista edes ajatella sellaisia, se vaan hiipii takaraivoon. Että entä jos nää ihanat pienet villavaippahousut ei koskaan tuukkaan päätymään meidän vauvan päälle, että jos onkin maho ja itku ja parku ja googletus. Ensin pelkäät vuosia että ne menkat ei tuukkaan ja riemuitset sit ihan pienesti kun ne tulee, nyt taas pelkäät kuukausia että ne tulee ja romahdat aina vähän kun ne tulee. Googletat vähän lisää, mietit kaikenmaailman testejä ja turhaannut. Syöt suklaata, kattelet yhdistelmävaunuja ja alat taas neuloa villavaippahousuja. Haet vertaistukea palstoilta ja tajuat olevatsi aika säälittävä – siellä on ihmisiä jotka on yrittäneet tuplaten pidempään. Silti taas seuraavassa kuussa haet tukea ja tuudittaudut siihen että se puolet pidempään yrittänyt sai nyt sit sen plussan – luomuna.

Ja sitten kun on puhuttu ja pohdittu, miten halutaan toimia. Käytetäänkö kestovaippoja, vaiko ei? Maksetaanko yhdistelmärattaiden merkistä, vai otetaanko välttävät ja halvemmat? Pohjustat päätöksiä, turhaannut tyhmistä blogeista ja innostut niistä joissa on pointtia. Niin ja sitä aikaahan olisi edelleen ainakin se 9kk, mutkun sitä haluaa tietää. Yllätyt kun mies ilmoittaakin yhtäkkiä toivovansa tyttöä, melkein itkettää koska niin minäkin. Sit yhteen ääneen sanotaan, että aivan sama kumpi tulee, kunhan tulee ja on terve. Sit pohditaan että entäs jos ei ookkaan terve, jos jokin menee vikaan, yhteen ääneen taas sanotaan että pärjätään ja rakastetaan vaikka miten menisi. Niin ja yhtäkkiä maailma on täysi vauvoja, raskaus mahoja, erilaisia vaunuja ja ihan missä liikutkin. Silmäkulmasta koitat bongailla että minkä merkkiset nuo vaunut on – ne on hirmu kivat. Kateellisena vilkuilet niitä naisia joilla on kaunis raskausvatsa. Ja sitten pohdit onko niillä raskausarpia. Ja silloin huomion vie uskomattoman suloinen taapero, kiharat hiukset ja heleä nauru – sydän laulaa vieraalle lapselle. Oliko tätä kaikkea ennenkin näin paljon? Sitten menet kotiin, ja joko syöt suklaata ja synkistelet tai neulot hyräillen taas jotain pientä ja pehmeää.

Jossain välissä muistat että ainiin, olihan se elämäkin vielä. Teet hiukan remonttia, siivoat, ompelet ja laittelet ruokaa. Ehkä jopa shoppailet ystävän kanssa – jolloin mieleen hiipii onko tämä ihminen mukana elämässäsi enää kun marssit shoppausreissulla itsesi äitiysvaate osastolle tai lykkäät edellä hyökkäysvaunua. Taas tarviis vähän suklaata ja googletusta. Niin ja sen ovulaatiolaskurin.