Pelimiehet tykkäävät minusta

Sattuipa taas käymään niin, että sain mieslistalleni uuden lisäyksen. Siis sille listalle, jossa komeilee niitä tuttavuuksia, jotka ovat käyneet möyhimässä elämäni ylösalaisin ja sitten hävinneet kuin tuhka tuuleen ja jättäneet minut siivoamaan kaiken sen jäljelle jääneen sotkun. Tämähän alkaa olla jo vanha juttu, mutta nyt vasta rohkenen kirjoittaa tapahtuneesta, kun haavat alkavat pikkuhiljaa parantua. Syvistä ja märkivistä haavoista alkaa olla jäljellä enää muutamia rupia, jotka vähän kutisevat silloin tällöin ja niitä tekisi hirveästi mieli raapia, mutta pystyn kuitenkin tahdonvoimalla pitämään näppini kurissa.

Kaikki alkoi viime kesänä. Tuttuun tapaan röhnötin aurinkotuolissani parvekkeella selailemassa muiden muka-täydellistä elämää kuvaavia muka-täydellisiä otoksia Instagramissa, kun eteeni tupsahti kuva miehestä, jonka koko olemus huusi minua tykkäämään kuvastaan. Siinä aikani ihailtuani päätin napauttaa kännykän ruutua kahdesti ja tykkäys lähti matkaan. Vatsan pohjassa lenteli sinne yllättäen lehahtaneita perhosia. Ei mennyt kovin pitkä aika, kun tämä samainen mies tykkäsi minun kuvastani. Ihan piruillakseni päätin kokeilla, jatkuisiko tämä leikki pidemmälle, ja tykkäsin taas hänen kuvastaan. Ja siitä se ajatus sitten lähti. 

Seuraavaksi tämä mies laittoikin minulle Instagramissa yksityisviestiä ja vaihdettiin kuulumisia ihan yleisellä tasolla aina viime aikojen aktiviteeteista lempitelevisiosarjoihin. Tätä viestittelyä jatkui pari päivää, kunnes mies kainosti kysyi, voisiko mitenkään saada puhelinnumeroni, että viestittely voisi jatkua helpommin WhatsAppin puolella. Aiemmin vatsassani lennelleet perhoset palasivat räpyttämään siipiään. Numerot vaihdettiin ja siitä alkoivat maratonviestittelyt, joiden lisäksi alkoivat pian maratonpuhelut. Kesäillat ja yöt sujuivat rattoisasti ja unettomasti seuraavien viikkojen ajan, kun puhelut venyivät jopa neljän tunnin mittaisiksi.

Yhteydenpito täytyi hoitaakin puhelimitse, sillä mies asui Suomen toisella puolella. Hän oli jo viikon ”tuntemisen” jälkeen valmis kaasuttelemaan asuinpaikkakunnalleni, mutta minä pistin jarruja pohjaan. Toki olisin halunnut hänet nähdä hetitässänyt, mutta koska olen aika hidas ja mietiskelevä näissä asioissa, tarvitsin enemmän aikaa sulatella tätä maailmaani yhtä äkkiä ravistellutta tuttavuutta. Lisäksi stressasin omaa olotilaani, koska kuten aiemmissa kirjoituksissani kerroin, en vielä tuolloin kesän lopullakaan ollut saavuttanut tervettä päivää. Tälle miehelle halusin näyttäytyä parhaimmillani, koska olin jo niin korviani myöten ihastunut, ja koin, että sairaana ja huonovointisena en kykenisi näyttämään hänelle parhainta itseäni. 

Sitten koitti päivä, että hän vain ilmoitti saapuvansa tänne ajankohtana x. Minä siinä taas jarruttelin ja tuon x-päivän koittaessa soitin hänelle ja tuumailin, että ”ei vielä tänään”. Hän hermostui ja tuumasi, että ”milloin, jos ei nyt?” Siinä vielä muutamat kiusallisen tuntuiset sanat vahdettiin ja puhelu loppui. Itkin silmät päästäni, kun ajattelin pilanneeni koko jutun. Soitin hänelle parin tunnin kuluttua ja hän oli ajamassa johonkin. Kysyin mihin hän oli menossa ja hän vastasi olevansa matkalla ystävänsä luo toiseen kaupunkiin. Taas muutamia sanoja, kiusallinen hiljaisuus, sanoja ja puhelun lopetus. Tähän väliin hyppysellinen pientä itkua ja itsesyytöksiä. Tuli ilta ja makasin sohvalla pieruverkkareissani, tukka pystyssä ja meikit poskilla satunnaisten itkeskelyiden jäljiltä. Yhtäkkiä minut valtasi outo tunne: tämä mies valehteli siitä ystävän luo menemisestä ja on varmasti matkalla tänne. Kuin vahvistuksena tälle valaistumiselle, ovisummeri soi. Nousin sohvalta tärisevin jaloin ja nostin ovipuhelimen luurin, johon piipitin jotakin epämääräistä aikomuksenani kysyä ”kuka siellä”? Ei vastausta. Oh well…painoin ovenavauspainiketta ja kuulin kuinka alaovi avattiin ja joku lähti juoksemaan rappukäytävässä portaita ylöspäin. Roikuin ovisilmässä sydän kurkussa pamppaillen ja näin, kun tämä mies ilmestyi oveni taakse. Avasin oven ja siellä hän hengästyneenä totesi: ”Moi. Tässä mä nyt oon.”

En ole koskaan tainnut saada paniikkikohtausta, mutta tuolloin se oli todella lähellä. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa ja jalkani olivat kovasti sitä mieltä, että nyt olisi hyvä aika pötkiä pakoon. Samalla tiedostin etäisesti, että ulkonäköni sillä hetkellä oli kaikkea muuta, kuin millaiseksi sen olin ensikohtaamistamme varten suunnitellut. Seisoin eteisessä kuin nurkkaan ahdistettu eläin, kunnes mies kietoi kätensä ympärilleni ja rauhoitteli minua. Kun en paniikiltani parempaakaan keksinyt, hyppäsin hänen kaulaansa ja suutelin niin kömpelösti kuin vain juuri yllätetty ihmisraukka voi. Hän oli vähintäänkin yhtä yllättynyt. Ainakin hän tuntui huojentuneelta, että olin ylipäätään avannut hänelle oven. On muuten aikamoinen riski ajaa toiselle puolelle Suomea ja olla hieman epävarma siitä missä toinen asuu ja onko hän mahdollisesti kotona.

Tilanne tasaantui ja pahin jännitys kaikkosi. Hän oli ihanampi kuin olin koskaan osannut kuvitellakaan. Fiksuina ihmisinä arvaatte varmasti, mihin pitkät ja syvälliset puhelinkeskustelut, kaipuu päästä koskettamaan toista ja olemaan toista lähellä lopulta johtivat. Seksi oli parasta ikinä ja sitä mahtui niihin vähäisiin tunteihin paljon: hänen piti nimittäin seuraavana aamupäivänä jo lähteä, joten tästä lyhyestä ajasta tuli ottaa kaikki irti.

Kun hän sitten seuraavana päivänä lähti ja minulla oli aikaa sisäistää mitä juuri äskeisen alle 24 tunnin aikana tapahtui, ymmärsin olevani peruuttamattomasti ihastunut tähän mieheen. Viestittelyt ja puhelut jatkuivat ja ennen kuin viikko oli ehtinyt kulua, oli hän jälleen täällä. Tällä kertaa kulkuneuvona oli juna, eikä hänen vähintäänkin epävakaa vanha autonsa. Ja taas oli ihanaa: keskustelut, hellittelyt, seksi. Emme edes puuhanneet mitään sen kummempaa, mutta silti kaikki oli vaaleanpunaista ja pörröistä ja täydellistä.

Seuraavien viikkojen aikana hän kävi usein luonani ja elämä kukoisti. Eräänä yönä nukkumaan käydessämme hän sai viestin joltakin tytöltä (kyllä, tytöltä minuun verrattuna, koska ikää 20 vuotta). Tyttö kyseli vienosti kuulumisia yhden aikoihin yöllä. Miehen mielestä kuulumisten kyselyssä ei ollut mitään pahaa. Yritin selvittää hänelle, että jos kuulumisia kysellään päivällä, niin silloin sen vielä jollain tasolla ymmärtää, mutta jos kysely tapahtuu keskiyön jälkeen viikonloppuna, on aika todennäköistä, että tämä kyselijä haluaa melaa mekkoon. Miehen mielestä minä ylireagoin ja siitäkös minä päreeni poltin. Tunteiden kuohahduksen jälkeen painelin hampaiden pesulta suorinta tietä peiton alle nukkumaan. Mies tuli pian perästä ja ihmetteli käytöstäni. Siellä peiton alla häpeissäni ja itkuisena tajusin, mistä kaikki johtui ja vaivalla sain puserrettua sanat suustani: ”Tajusin, etten halua menettää sinua. Olet vähässä ajassa tullut minulle tärkeämmäksi kuin moni muu. Jos nyt sinut menettäisin, toipuminen veisi enemmän aikaa kuin kolmen vuoden parisuhteesta eroaminen, ja se jos mikä, on paljon sanottu.” Mies oli hiljaa ja halasi tiukasti. Hän kertoi kokevansa samoin. Tuudittauduin tunteeseen, että kaikki on hyvin, eikä tässä tarvita mitään mustasukkaisuusdraamoja.

Tuo tytön yöllinen yhteydenotto jäi kuitenkin painamaan mieltäni. Stalkkaukselle taipuvaisena kävin katsomassa hänen kuviaan Instagramissa. Mies oli käynyt tykkäämässä jokaisesta tytön selfiestä. Taas kuohahti. Seuraavan kerran soitellessamme, kerroin miehelle rehellisesti, että minulle tulee epävarma olo siitä, kun hän käy tykkäilemässä tämän tytön jokaisesta kuvasta, vaikkei tykkää muiden kuvista läheskään samalla intensiteetillä. Mies tuumasi kuvien olevan vain kuvia, ja koska emme seurustelleet, hänellä oli lupa tehdä mitä halusi. Sanoin silti asiallisesti, että minulle tulee sellainen olo, että tässä on nyt jotain muutakin.

Jäin seurailemaan tilannetta ja tykkäykset vain jatkuivat. Jokaisen tykkäyksen jälkeen kerroin tuntemuksistani asialliseen sävyyn, mutta lopulta tuloksettomat mielenilmaukseni aiheuttivat sen, että pinnani paloi niin pahasti, että saimme aikaan mojovan riidan. Hän ei nähnyt toiminnassaan mitään pahaa ja sai minut näin ollen tuntemaan itseni hölmöksi. Soittelumme vaihtuivat riitojen selvittämiseen ja epävarmuuksien kanssa taisteluun. Vierailut tänne alkoivat vähentyä ja loppuivatkin sitten kokonaan. Viimeiseen asti hän jaksoi väittää, että minä olen ainoa, jonka kanssa hän juttelee ja omien sanojensa mukaan ”siinä tytössä ei ole mitään nähtävää eikä mitään mielenkiintoista”. 

Riidat söivät mieltä ja epävarmuus kalvoi. Aina oli toista ikävä, mutta tilanne tuntui silti mahdottomalta. Aloin suhtautua kaikkeen varauksella ja mies ahdistui. Hän sanoi yhtä ja teki toista. Lopulta laitoimme pisteen tälle….mitä se nyt ikinä sitten olikaan, kun ei sitä seurusteluksi ikinä laskettu. Sekin oli yhtä tuskaa. Irrottautumista ja palaamista. Hyvästien jättämistä ja sitten taas pian huokailuja puhelimeen siitä, kuinka onkaan kaivannut toisen ääntä. Biisien lähettämistä puolin ja toisin: ”tulet mieleen tästä kappaleesta ja tulen aina muistamaan sinut tätä kuunnellessani. Tämä on meidän biisi.” Tunnustin hänelle, etten oikein osaa olla ilman häntä. Hän totesi, ettei hänkään osaa olla ilman minua. Hän sanoi, että jos välillämme ei olisi tällainen määrä kilometrejä, olisi tilanne toinen. Lopuksi hän sai sotkettua ajatuksiani sanomalla, että jos meille joskus vielä tarjoutuisi mahdollisuus olla yhdessä, hän tulisi varmasti jättämään sen hetkisen mahdollisen tyttöystävän, vaimonsa tai perheensä vuokseni.

Ei mennyt kuin pari päivää ja pienten stalkkausretkien tiimoilta huomasin jotakin, johon minun oli pakko saada vastaus. Soitin miehelle ja kysyin suoraan, onko hänellä juttua tämän riitojemme kohteena olleen tytön kanssa? Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: ”on.” Vielä siinäkin vaiheessa hän kielsi, että hänellä olisi ollut sutinoita kahteen suuntaan yhtä aikaa. Hän nyt vain oli ryhtynyt laittamaan tälle tytölle viestiä, kun meidän juttumme loppui.

En tiedä kumpi meistä tässä on se, jota pitäisi sääliä. Minua, joka jälleen kerran jäin kuin nalli kalliolle vai miestä, joka on selvästi täysin pihalla siitä mitä tuntee ja ketä kohtaan? Vai pitäisikö sääliä sitä tyttöä, kun hän on päätynyt yhteen tuollaisen miehen kanssa, joka ei tiedä mitä haluaa?

Viimeisimmän tietoni mukaan mies muutti pikkutyttönsä kanssa yhteen jokin aika sitten. Minusta on täysin käsittämätöntä, kuinka ihminen pystyy valehtelemaan toiselle täysin kirkkain silmin ja puhumaan syvistä tunteista, vaikkei niitä oikeasti näyttäisi  olevan edes olemassakaan. Se on julmaa. Jos hänen tunteensa minua kohtaan olisivat koskaan olleet aitoja, hän ei olisi ikimaailmassa käyttäytynyt näin, saati sitten rynnännyt pistämään hynttyyt yhteen jonkun toisen kanssa saman tien kun meidän juttumme on tullut tiensä päähän. Toki olen miettinyt, olisiko tilanne tämä, jos minä olisin vain teeskennellyt sokeaa ja antanut hänen pitää peliään sen tytön kanssa. Ajoinko minä hänet toisen syliin?

Puoli vuotta intohimoa (ja jopa rakkautta?) on vaikeaa pyyhkiä elämästään pois ja jatkaa eteenpäin niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Viimeisestä puhelustamme on aikaa jo kolme kuukautta, mutta silti tunnen pienen pistoksen päivittäin. En tiedä onko se ikävää, katkeruutta, vihaa vai pettymystä vai niiden kaikkien sekamelska. Onneksi se pistos kuitenkin kevenee päivä päivältä.

Erityisen julmaksi koko jutun tekee se, että avauduin tälle miehelle huonoista mieskokemuksistani ja siitä, kuinka minulle on valehdelltu päin naamaa. Hän siis tiesi. Hän tiesi ja silti teki niin kuin teki.

”Toivottavasti mä saan sit muutettua sun huonojen miesten putken hyväksi…” No poikaseni, et saanut.

 

Kommentit (1)
  1. Äh, oon pahoillani sun puolesta. On ihan hiton vaikea olla sekoittamatta sattumaa ja todennäköisyyttä deittaillessa. Vähän riippuen missä vaiheessa deittailutympääntymistä on, niin osaa odottaa seuraavilta deiteiltä jotain vielä hirveämpää tai vaihtoehtoisesti ihanampaa. Mä taidan olla nyt tuossa maailmanlopun deittailuvaiheessa. Tsemppiä meille ja voimia haavanhoitoon <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *