Irti päästämisen vaikeudesta

Tunnustan sen. Olen kyylä.

Kyylään sosiaalisen median syövereissä joitakin ihmisiä ja heillä ei ole siitä aavistustakaan. Kyyläyslistalleni ovat päässeet esimerkiksi mielestäni kauniit ja komeat ihmiset, joiden elämä näyttää ainakin ulospäin todella täydelliseltä. Kauniita ja tarkasti mietittyjä kuvia on kiva katsella, vaikka tiedostankin, että kuvassa olevan kahvikuppi&päivän lehti&rannekello&manikyyri-kuvan ottamiseen on kulunut aikaa ja monta yritystä. Asetelmaa on vatkattu ja venkslattu neuroottisuuteen asti ja kahvikin on siinä välissä ehtinyt jäähtyä. Viis siitä, kuvan ottajalle on ollut tärkeintä luoda ulkopuoliselle käsitys siitä, että hetki oli täydellinen.

Kyylään myös mielestäni ärsyttäviä ihmisiä, yleensä naisia. Kyylään ja ärsyynnyn heidän epäluonnollisista poseerausasennoistaan, takapuolen pullistelukuvistaan, suipistelevista huulistaan sekä yli kaiken kuvista, joissa pääosan esittäjänä loistavat tissit ja sotamaalein tuhritusta naamasta näkyy hädin tuskin puolet.

En häpeile kyyläilytaipumuksiani. Voin heittää tämän sosiaalisessa mediassa tapahtuvan harrastukseni kaiken kansan silmille ja kokea silti olevani ihan tarpeeksi hyvä ihminen.

Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että kyyläämisestä olisi hyvä pitää taukoa. Ehkä arvaattekin syyn. Kyllä, eksäni on pinkonut kyyläyslistani numero ykköseksi. Erotessamme päätin, että minähän en sitten sorru siihen, että seuraan edelleen eksäni tekemisiä erilaisten sovellusten kautta.

Toisin kuitenkin kävi. Ei ole tainnut eron jälkeen kulua päivääkään, etten olisi pakonomaisesti käynyt tarkistamassa ainakin Facebookin ja Instagramin. Mitään todella hälyttävää en ole löytänyt, joka on tietenkin tuonut valheellisen mielenrauhan. Ainoa mielenrauhaani horjuttanut asia on pari uutta naispuolista kontaktia, jotka hän on lisännyt viime viikon lomareissunsa jälkeen.  Eilen jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani, etten olisi laittanut pisteliästä viestiä eksälleni koskien näitä naikkosia. Enkä laittanut, hyvä minä! Lomapanoja tai ei, ei kai se minulle enää kuulu. Varmuuden vuoksi näiden naisten profiilit piti käydä tutkimassa. Toisessa heistä oli huolestuttavan paljon samaa näköä, kuin minussa.

​​Välillä eksyn eksäni profiiliin katsomaan kuvia hänestä. Selaan kuvia ja mietin miten hyvältä hän näyttää tuossa ja tuossa kuvassa. Ja tuossakin! Ja sitten ymmärrän, ettei minulla enää ole oikeutta vain kävellä hänen eteensä, tarttua hänestä kiinni ja suudella koko sillä rakkaudella, jota tunnen. Pian nuo edellä mainitut tekee joku muu. ​Joku hemmetin horo​, mietin tuskissani. Onneksi välillä ruudulle ilmestyy kuva, jossa eksäni ei ole edustavimmillaan. Valo tulee väärästä kulmasta, hänen vihaamansa kaksoisleuan alku hytisee kaulalla ja olemus on muutenkin turvonnut. ​Taas on tullut ryypättyä​,​ huomaan ajattelevani ja tuskani lievittyy vähäsen. Huonot kuvat, ylimieliset tilapäivitykset ja omaa egoa pönkittävät kommentit saavat minut taas järkiini. Näin on hyvä. Näin asioiden pitikin mennä. Eipähän ole enää minun murheeni.

Ennen erot ovat varmaan tältä osin olleet helpompia. Tarkoitan siis aikaa, jolloin ei ole ollut internetiä, älypuhelimia, tabletteja sun muita vempaimia, joihin olemme kasvaneet nykyään kiinni. Eron jälkeen on ehkä päivystetty lankapuhelimen vieressä kyynelsilmin ja odotettu, että toinen vielä soittaisi. Jos ei soittoa ole kuulunut, on ryhdistäydytty, lähdetty ulos ja jatkettu elämää eteenpäin. En usko, että olen ainoa, joka on sortunut kyyläämään. Teitä on siellä muitakin, ihan varmasti on!  Salaa toki toivon, että myös eksäni kävisi aina silloin tällöin vähän kyyläämässä minua.

​Irti päästäminen ei ole helppoa, eikä sen kai ole tarkoitus ollakaan. 

Parantaakseni omaa elämänlaatuani, voisin lopettaa kyyläämisen. Tai ainakin vähentää sitä.