Nyt on kyllä selvästi suuremmat voimat jyllänneet eilen. Kirjoittelin tänne irti päästämisen vaikeudesta ja kyyläilytottumuksistani. Sulkiessani läppärin kannen, päätin keksiä jotakin kehittävää tekemistä. Jotakin, mikä veisi ajatukset pois siitä satunnaisesta loikkaamisesta milloin Facebookkiin ja sitten Instagramiin. Lueskelin naistenlehtiä ja yritin voimaantua niiden elämänmakuisista tarinoista. Tässä jamassa on hyvä huomata, että kyllä sitä muillakin on mennyt välillä huonommin ja sitten on taas noustu, pyyhitty räät ja kyyneleet kasvoilta ja jatkettu eteenpäin. Ihan vaan välillä poikkesin kännykällä…

Illalla mieleeni juolahti, että olisi varmasti ihan kohteliasta kysäistä eksäni edellisen viikon reissusta ja päätin laittaa hänelle viestiä Facebookissa. Mutta kuinka ollakaan, eksääpä ei sieltä enää löytynyt. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän on lähtenyt Facebookista kokonaan. Varmistuakseni asiasta, soitin eräälle yhteiselle ystävällemme. Hän sanoi, että kyllä eksäni hänen kaverilistoissaan näyttäisi olevan, mutta minua ei enää löydy yhteisistä kavereista. Minut oli siis kaverilistalta poistamisen lisäksi estetty. Siinä vaiheessa tunsin kuinka viha, tuska ja ärsyyntyneisyys valtasivat koko kehoni. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Seisoin vain paikoillani ja yritin sulatella uutista.

Laitoin saman tien viestiä eksälleni. Ihan asiallisesti. Esitin asiani siitä, että olin ollut aikeissa laittaa hänelle viestiä, mutta huomasin olevani estetty. Kysyin, että miksi hän on tällaiseen ratkaisuun päätynyt. Eksä näytti olevan WhatsAppissa paikalla, mutta ei vaivautunut vastaamaan. Yritin soittaa muutamaan otteeseen, mutta puheluihinkaan hän ei vastannut. Jätin hänelle vastaajaan pari viestiä siitä, että hänen temppunsa tuntui pahalta, ja että eikö hän haluakaan pysyä ystävinä, vaikka niin sovimme.

Lopulta puolen yön aikaan tulee viesti:”Mikäs ihme tarve sulla nyt on olla yhteydessä kun ei kuitenkaan olla viikkoihin käytännössä oltu?”

​Veti sanattomaksi. En tiennytkään, että eron jälkeen olisi pitänyt olla tiiviisti yhteydessä. Edelleen asiallisella linjalla jatkaen kerroin, että olen tietoisesti ollut vähemmän yhteydessä, koska se helpottaa ainakin itseäni irti päästämisessä ja eteenpäin jatkamisessa. Tunnustin, että tottakai olen halunnut moneen otteeseen laittaa hänelle viestiä, kertoa kuulumisia, kysyä hänen elämästään tai jakaa hänelle jonkun löytämäni hauskan jutun, mutta olen onnistunut välttelemään kiusausta.  Hän sanoi, että oli eilen kokenut valaistumisen tuon sosiaalisessa mediassa tapahtuvan kyttäämisen suhteen: hän ei kuulemma koe enää tarpeelliseksi, että pystymme seuraamaan toistemme elämää somessa. Hän ei halua, että tulee pahaa mieltä ja selvittelyjä siitä, kun tahoillamme siirrymme elämässä eteenpäin. Kaverilistoille ilmestyvät uudet ihmiset ovat kuulemma sen verran yksityisiä asioita, ettei hän halua enää jakaa niitä kanssani. Yhteydessä voimme olla puhelimen ja viestien välityksellä, mutta somea siihen ei tarvita.

Miltäkö nyt tuntuu? No paskaltahan se tuntuu. Ja toisaalta niin vapauttavalta. Toivoisin vain, että hän poistaisi sitten kaikki ystävänikin yhteystiedoistaan, koska kyllähän heidän kauttaan on mahdollista pysyä tietoisena eksäni some-elämästä. Mielessäni kipaisi myös ajatus siitä, että tämä on eksäni viimeinen hatara yritys hallita ja kontrolloida minua. Tuskinpa… Ehkä hän tosiaan on nyt löytänyt uuden naisen ​(lue: horon) ja tahtoo, etten minä pääse peukuttamaan tai kommentoimaan. Viesteistä kyllä haistoi myös sen, että on tainnut eksänikin käyttää aikaa minun kyttäämiseeni ja saanut sillä tavoin mielensä pahoitettua. Jotain hyvää siis tässäkin!

Tätä vain mietin:

Kuinka sopivaa onkaan, että olemme molemmat eilen pohtineet näitä asioita! Onko meillä telepaattinen yhteys? Olemmeko sittenkin sielunkumppaneita…? Olemmeko…

Ei. Lopeta tuollaiset ajatukset heti alkuunsa.