Tähänastisen elämäni pisin parisuhde kesti reilut kolme vuotta. Joku jo varmasti siellä tuhahtaa, että eihän tuo edes ole mikään pitkä parisuhde, mutta minulle se on juuri sellainen. Joskus oli nimittäin aika, jolloin ajattelin, että näinköhän tulen ikinä edes olemaan pitkässä parisuhteessa. Kestääkö kukaan minua? Kestänkö itse katsella jonkun yhden ja saman ihmisen naamaa päivästä toiseen? Kun yhteinen päätös seurustelusta syntyi, olin kaikesta onnellisuudesta huolimatta lievästi peloissani. Ja miksen toisaalta olisi ollut? Ei minulla ollut koskaan ollut vakavaa parisuhdetta, jossa olisi toisen kanssa oikein päätetty, että nyt sitten ollaan yhdessä, Ensimmäistä kertaa elämässäni sain myös vaihtaa Facebookin parisuhdestatuksen sinkusta parisuhteessa olijaksi. Sinä hetkenä se oli virallista itseni lisäksi myös muille. Pieni askel yhteiskunnalle, suuri askel minulle!

En lähde pitkäpiimäisesti muistelemaan ensitapaamista eksäni kanssa, vaan yritän tiivistää tapahtumat mahdollisimman hyvin. Oli nimittäin joskus sellainenkin aika, että kuvittelin tapaamisemme olleen jotakin elämää suurempaa. Ikään kuin universumin voimat olisivat puskeneet meitä toisiamme kohti. Todellisuudessahan homma eteni kuta kuinkin niin, että menin ystäväni kanssa paikalliseen juottolaan, johon saapui myös tämä eksäni ystävänsä kanssa (heitä oli käsketty poistumaan edellisestä baarista sopimattoman käytöksen vuoksi). Eksä ystävineen yritti päästä istumaan johonkin naisia täynnä olevaan pöytään, mutta naiset ajoivat heidät tiehensä. Siispä nämä torjutut toverukset ajautuivat meidän pöytäämme. Molemmat miehet yrittivät iskeä allekirjoittanutta ja lopulta eksäni voitti kilvan. Ilta meni jutustellessa ja tanssiessa. Lopulta ystäväni ja minä päädyimme hänen luokseen jatkoille. Niin ja tämä eksän kaverihan oli jo ajat sitten lähtenyt kotiin nuolemaan haavojaan, vaikka olikin ehtinyt jossain välissä livauttaa ystävälleni puhelinnumeronsa minua varten. Jos vaikka kuitenkin muuttaisin mieleni…

Tuon illan jälkeen jatkoimme tapailua. Tapailu vaihtui seurustelusuhteeksi.

Eksäni oli mielenkiintoinen persoona. Jo alusta lähtien hänessä oli paljon sellaista, jota ihailin ja arvostin. Ihailin muun muassa hänen lämminhenkisyyttään, syvällisyyttään, ystävällisyyttään ja kunnianhimoaan. Hän sai minut todella tuntemaan, että olen maailman ainoa nainen. Kukapa nainen ei pitäisi siitä, että mies tuo kukkia lähes joka viikko tai silloin tällöin muistaa pienillä tai vähän suuremmillakin lahjoilla. Kukapa nainen ei nauttisi siitä, kun mies kehuu häntä kauniiksi ja on selvästi ylpeä siitä, että juuri tämä nainen on hänen rinnallaan. Minusta oli hienoa, että hän koki työnsä intohimona ja halusi pärjätä siinä. Rakastin hänen miehekkäitä kasvojaan. Sain valtavasti tyydytystä syvällisistä keskusteluistamme.

Kuitenkin kaikesta hyvästä ja syvästä huolimatta minulla oli aika ajoin vahva tunne, että kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Yritin hiljentää sitä tunnetta ajattelemalla, että olen vain hieman peloissani siitä, että kaikki on minulle niin uutta. Se on normaalia. Se on sallittavaa. Aluksi ne olivat pieniä ja melko mitättömän tuntuisia asioita, joista sain vilunväreitä, mutta sitten aloin huomata enemmän.

Eksäni oli huono ottamaan kritiikkiä vastaan. Itseasiassa hän koki monet asiat kritisoinniksi ja sen vuoksi riitoja syntyi jopa pikkuasioista. Riita saatiin myös aikaiseksi, jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Minä tunnuin kuitenkin aina olevan se syypää kaikkeen pahaan. Minä olin aina se huono, jonka olisi pitänyt miettiä sanomisiaan ja tekemisiään tarkemmin. Minä vaadin liikaa, minä en tukenut häntä tarpeeksi, minä en halunnut miellyttää häntä, minä en kantanut vastuuta parisuhteesta.

Alkoholia kului paljon. Alussa en kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota, koska seurustelun alkuhuumassahan kaikki on ihanaa: kaverit, juhlinta, elämä, anopit, seksi… Alkoholia hänellä kuitenkin kului tuon kolmen vuoden aikana niin runsaasti, että puutuin asiaan vähän väliä. Tästähän sitten luonnollisesti syttyi sota kerta toisensa jälkeen. Minusta hän oli juoppo ja hänen mielestään minä olin niuhottaja. En missään vaiheessa suhdettamme saanut häntä ymmärtämään, että parisuhteessa ollessani en halua, että kumppanini on joka viikonloppu humalassa ja viihteellä poikien kanssa. Hänen vastauksensa asiaan oli se, että miehet nyt vain ovat tällaisia. Eivät he osaa mitään teekutsuja järjestää, joilla vaihdettaisiin kuulumiset, vaan urosten yhdessäoloon tarvitaan alkoholia, sauna ja useimmiten vielä baari.

Niin ne kaverit olivatkin sitten ihan oma lukunsa. Niitä piti nähdä ja usein. Niitä piti nähdä niin usein, että eksä oli sitä mieltä, että meidän kahdenkeskinen aika olisi pitänyt varata kalenterista etukäteen. Tähän kun en suostunut, niin olin taas huono. Kerroin haluavani olla hänelle se ensimmäinen ja tärkein. Hän ei ymmärtänyt.

Kontrolloiminen näkyi monessa asiassa. Jo suhteen varhaisessa vaiheessa eksäni alkoi hoputtaa minua yhteenmuuttamisen kanssa. Kun lopulta muutimme yhteen, eksäni halusi päättää sisustuksesta. Ikeassakin on siis tullut  riideltyä…En muuten vielä tähän päivään mennessä ole törmännyt toiseen mieheen, joka ei antaisi naisellensa suhteellisen vapaita käsiä kodin laittamiseen. Hän halusi päättää viikon yksitoikkoiseksi käyvistä ruokaostoksista. Hän päätti, millaisen kihlasormuksen sormeeni ujutan. Suhteemme loppuvaiheessa hän alkoi näyttää merkkejä siitä, että olisi halunnut jopa päättää pukeutumisestani. Toivon hartaasti, etten enää koskaan törmää mieheen, joka arvioi vaatteitani ikävään sävyyn.

Tuntemastani herrasmiehestä kehkeytyi suhteen aikana välillä myös oikea hirviö, joka huusi minulle kurkku suorana keskellä ravintolaa. Hirviö, joka saman tien totesi minun olevan ylipainoinen, kun olin testannut painoindeksini ja saanut tulokseksi normaalipainon. Hirviö, joka sai minut peittelemään kohtia vartalossani ja kyseenalaistamaan niin monia asioita, jotka olivat olleet minulle koko elämäni ajan tärkeitä.

Lopulta hän teki niin ison elämäämme koskevan päätöksen yksin, että se oli kuolinisku suhteellemme. Helpotusta on tuonut edes se, että hän on sittemmin myöntänyt, että oli ajattelematonta tehdä tuo päätös yksin. Tehty mikä tehty.

Mihin katosivat kukkakimput ja hellät sanat? Mihin katosi tunne siitä, että olen tärkeä hänelle? Mihin katosi rakkaus?

Eroa puidessamme eksäni totesi, että me saimme tämän yhdessä aikaan. Me sössimme kaiken. Liekö sitten olleet vain sanoja. Voihan olla, että hän olisi vielä siinäkin tilanteessa oikeasti halunnut osoittaa minua syyttävällä sormellaan. Ja tottakai olinkin osallisena eroon, näihin asioihin tarvitaan aina kaksi. En ole täydellinen. Kukaan ei ole.  

Sen vain tiedän, että kaiken ihanan lisäksi sain kolmen vuoden aikana kestää paljon paskaa. En ole se sama nainen, joka astui suhteeseen kolmisen vuotta sitten. Tämä suhde sai salaa nakertaa jo valmiiksi heikkoa itsetuntoani. Ennen olin myös aika kärkäs ilmaisemaan mielipiteeni, mutta suhteen aikana opin vaistomaisesti varomaan sanomisiani. Tällä hetkellä koen olevani osittain rikki, enkä ainoastaan siitä, että olen jälleen yksin. Tämä rikkinäisyys tuntuu kuin hiuksenhienoilta säröiltä, joita on paljaalla silmällä vaikea erottaa. Nopeasti katsottuna voisi jopa luulla, että olen kunnossa. Menee kuitenkin aikaa, ennen kuin nuo säröt saa korjattua, ennen kuin tunnen itseni jälleen ehjäksi. Mutta minä pääsen sinne asti. Minä tulen vielä ehjäksi. 

Ihan omin avuin.