Mä vannoin, ettei musta tule tämänlainen

Ei pitänyt jämähtää ja jäädä paikoilleen. Ei pitänyt olla mitään, mikä pakottaa pysähtymään. Oli tarkoitus seikkailla ja olla vapaa. Ajattelin, että onni on piilossa jossain pilkun jälkeen jatkuvissa juhlissa. Ajattelin, että vapaus on humalaa ja hölmöyksiä. Vannoin itselleni, että elän nyt kun olen nuori ja nautin vapaudesta.

Joka ilta mieleen kuitenkin hiipi ajatus, löydänkö koskaan ketään. Halusin olla sinkku, mutta halusin myös tietää, ettei se jatku ikuisesti. En ollut onnellinen, mutta en halunnut asioiden silti muuttuvan.

Sitten elämääni tuli mies, yhteinen asunto, kasvava vauvamasu ja laskut. Kaikki, mitä luulin vapaudeksi katosi pikkuhiljaa elämästäni. Huomasin kuitenkin, mitä enemmän elämä muuttui, sitä onnellisempi olin.

Lapsi syntyi, päätimme muuttaa pois keskustasta, mies polvistui eteeni ja vastasin kyllä. Kyllä tahdon. Tahdon elämäni olevan tätä. Tahdon kantaa ruokakaupasta kotiin monta kassia ruokaa. Tahdon perjantai-iltana olla kotona ja katsoa telkkaria. Tahdon, että minulla on aina syy palata kotiin ja jättää jatkot väliin. 

En ikävöi krapulaa, kylmää pitsaa, etkoja, jatkoja, humalaa neljänä päivänä viikossa, yksinäisyyttä tai sitä jotain mitä luulin vapaudeksi. Mikään niistä ei tuonut onnea. Ei pitänyt jämähtää ja jäädä paikoilleen, enkä tehnytkään niin, vaikka vanha minä olisikin sitä mieltä. Hankin elämääni ankkurin, joka pitää paikoillaan keskellä myrskyä, mutta jonka voi nostaa ylös ja jatkaa se kyydissä matkaa.