Eilen alkoi tämän raskauden viimeinen kolmannes. En voi uskoa, miten nopeasti aika on kulunut. Tuntuu kuin siitä olisi vain hetki, kun istuin työpaikan vessassa tuijottaen kolmea raskaustestiä, jotka kaikki näyttivät kahta viivaa. Tuolloin maailma muuttui hetkeksi unenomaiseksi haahuiluksi. Kaikki tuntui sumealta ja ajatus ei kulkenut ollenkaan. Kotiin päästyäni tein vielä kaksi raskaustestiä. Lopulta se oli pakko uskoa. Sisälläni tosiaan kasvaa pieni ihminen.

Olin maailman onnellisin ja samalla pelokkain ihminen. En todellakaan tiennyt, miten suhtautua. Eniten pelotti ihmisten reaktio asiaan. Olin lukenut kauhutarinoita muiden nuorten äitien blogeista. Luulin, että kaikki maailman viha kaatuu päälleni, koska tulin näin nuorena raskaaksi. Kun kaikki ottivatkin uutisen ilolla vastaan, yllätyin todella. Tuntemattomiltakin on tullut vain onnitteluja ja kehuja.

 Jätin dikitaalisen raskaustestin lavuaarin reunalle muistuttamaan, että tosiaan olen raskaana. Se meinasi unohtua yllättävän helposti. Asiaa ei sisäistänyt aivan yhtä nopeaa, kuin olin luullut.

Nykyään olen niin raskaana kuin olla ja voi, jos näin voi edes sanoa. Olen unissani raskaana ja herätessäni muille kuin vauva-ajatuksille ei tunnu olevan tilaa. Tämä nuori nainen on valmis äidiksi ja varma siitä. Enää en pelkää muiden mielipiteitä asiasta. Minun onneni ei nimittäin ole keneltäkään pois. Loppuraskauden rankkuus ei jännitä, sillä jokainen päivä on lähempänä sitä hetkeä kun tapaan oman lapseni.