Sairastuin masennukseen vajaat kymmenen vuotta sitten. Tai se diagnosoitiin silloin. Kai se oli kulkenut mukana jo aiemmin. Tiedän että oli, näin jälkeenpäin ajatellen. Tuolloin olin sairaslomalla usean kuukauden. Aloitin lääkityksen ja nukuin. Nukuin varmaan 16 tuntia vuorokaudessa ja silti olin väsynyt. En jaksanut kiinnostua mistään tai tehdä mitään. Läheiseni tuskastuivat olemiseeni ja yrittivät piristää, onnistumatta. Toki tuolloin pirsitysyritykset olivat: Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Katso nyt sulla menee hyvin ei ole syytä olla masentunut. Ei, nuo yritykset eivät piristäneet. Palasin työelämään ja jaksoin seuraavat viisi vuotta taas tehdä reippaana tyttönä töitä. Ajoittain oli huonoja jaksoja ja parempia jaksoja. Yritin niin pitkään olla terve. Sitten se seuraava kuoppa tuli. Jäin sairaslomalle ja lääkitystä muutettiin. Se kesä oli rankkaakin rankempi. Lääkärissä kävin varmasti kymmeniä kertoja, lääkitystä nostettiin ja muokattiin. Ei ollut sellainen sairasloma missä olisin vain maannut ja sairastanut. Se oli kamalaa. Olisin halunnut vain olla sängyssä peiton alla ja nukkua. Siinä meni kevät ja kesä sekä melkein koko syksy. Töihin paluu tapahtui asteittain, ensin puolikkaalla ajalla, sitten tuettuna.

terapia

Löysin itselleni terapeutin mikä ei todella ollut helppoa. Lähetin varmasti 20 eri terapeutille kyselyä ja vastauksen taisin saada kolmelta. Mistä vain yksi oli valmis ottamaan uuden asiakkaan 3-4 kuukauden kuluttua. Olin terapiassa kaksi vuotta. Opin jotenkin hyväksymään sairauteni ja kestämään huonot jaksot. Terapia oli raskasta ja ajoittain hyvin ärsyttävää. Oli tuskallista aina kaivaa huonot olot ja muistot mieleen.Sen jälkeen olin aina fyysisesti aivan loppu. En kokenut mitään suurta valaistumista terapian aikana mutta se opetti minua analysoimaan itseäni. Voisin vielä jatkaa terapiaa mutta en koe sitä tällä hetkellä pakolliseksi.

toivottavasti ei koskaan enää

Tuosta on aikaa kolme vuotta. Edelleen sairastan vaikeaa masennusta. Minulla on hyvä lääkitys minkä avulla pysyn toimintakykyisenä. Olen tänäkin aikana välillä hyvin syvissä vesissä ja synkissä ajatuksissa. Joka päivä opettelen uudestaan hyväksymään sairauteni. Kaikkina päivinä se ei ole helppoa. En enää kuitenkaan haluaisi koskaan romahtaa. Se synkässä pohjattomassa tyhjyydessä rämpiminen saattaisi olla viimeinen kerta.