Sanotaan että äitiys kasvattaa ihmisiä, mä voin yhtyä tähän kyllä! Vaikka vielä esikoistani odotan, mutta odottajan näkökulmasta.  Ajatukset asioista muuttuu, asioiden tärkeysjärjestys kokee muutoksen ja se että sun täytyy ottaa vastuuta nyt muustakin kuin itsestä. 

Jos vertaa mua vuoden takaiseen ja tähän päivään, ei voi puhua enään samasta ihmisestä. Vuosi sitten mun oli pakko päästä joka viikko bilettämään, pitää hauskaa ja olla ihmisten kanssa. Vuosi sitten tapasin tulevan lapseni isän. Vuoden vaihteen jälkeen tuli kuvioihin muuta sekoilua, putkareissuja ja muutto yhteen. Jossain vaiheessa alkuvuotta mulle ei vaan enään maistunut alkoholi. Mä luulen että sillä oli tarkoituksensa, toukokuun alussa olin raskaana!  Ihan niinkuin olisin valmistatunut raskaana olemiseen?! Tiedostamatta sitä.

Lapsi oli meille kummallekkin odotettu, tärppäsi heti ensimmäisestä kierrosta. Mutta sitten jokin meni mönkään, me alettiin tapella entistä enemmän. Toisen naama sai meidät vaan kiehumaan ja ongelmia oli paljon. Eniten mua ärsytti A:n niin paljo juominen ja se miten kaikki asioiden hoitamiset jäi aina mun kontolle! 

Kesään mahtu paljon asioita, me muutettiin isompaan asuntoon ja A:n lapset oli paljo meillä. Meillä meni ihan hyvin. Kunnes sitte taas alkoi mennä huonosti, mä luulen että A:n hermoja raastoi se ettei meillä ollut enään yhtään omaa aikaa, lapset oli niin tiiviisti meillä. Eihän A ole tottunut olemaan lasten kanssa niin paljon, jakamaan huomiota niin monelle. Mä luulen että jos me oltais saatu välillä olla päivä kaksin, asiat ei ehkä olis mennyt miten meni. Erottiin loppu kesästä.

A soitti mulle viime yönä, kertoi kuinka rakastaa mua ja lasta ja kuinka hän ikävöi. A:n elämässä ei ole ollut hurraamista meidän eron jälkeen, ei näe lapsiaan, uus akka narkkaa ja ei antaisi A:n nähdä mua vaikka odotan lasta hänelle.  Me puhuttiin pitkään halki asioita, hän myönsi ensimmäistä kertaa asioita mitä on tehnyt väärin mua kohtaan. Ja mä koitin puhua järkeä hälle tohon hänen tilanteeseensa. Outoa. Me ei olla eron jälkeen kertaakaan päästy puhumaan asioita millään tapaa halki, oli aika puhdistava puhelu sinällään. 

Mulla tuli ton puhelun jälkeen niin hyvä fiilis, ei siksi että A:lla menee huonosti vaan siksi että mä tajusin itsekkin kuin paljon mä olen kasvanu vuoden aikana. Miten mun ajatusmaailma on muuttunut ja kuin mä olen ottanut itseä niskasta kiinni. Saanut rakennettua mulle ja vauvalle turvallisen kodin, tavaroineen päivineen! 

Mä uskon että A tajus kans mitä hän menetti kun lähti pois meidän elämästä. Mä koitin vaan tarjota hänelle normaalin ja rakastavan perhe-elämän. Mä tiedän että A katuu ja paljon nyt sitä että lähti ja vaihtoi meidät tuohon epätasapainoseen elämään.

Toivon vaan kaikkea hyvää A:lle, miksikö? Siksi koska mä en osaa olla vihainen hälle, hän on kuitenkin lapseni isä ja tiedän että siellä jossain kuoren alla asuu välittävä ja rakastava ihminen.

-Nanna ja poitsu rv 28+0