Heräsin vähä myöhään tähän blogin kirjottelemiseen, mielessä se on pyöriny jonkin tovin mutta vasta nyt sain alotettua. 

Eli kerron vähä tästä tilanteesta ja itsestäni 🙂 

Toukokuun alussa pärähti tikkuun ne kaksi viivaa, mä olen raskaana! <3 Kaikki tuntui niin ihanalta ja oikealta. Vaan sen jälkeen kaikki mutkistui. Tuli muutto, ero miehestä (lapsen isästä) , tappelua ja vielä lisää tappelua. Tavaroiden jakoa yms. Mä jäin ilman mitään elektroniikkaa. Noh, kalliiksi tulee hommata vauvan tavaroiden lisäksi, telkkari ja tietokone plus imuri! Ainakaan näillä työttämän tuloilla. Noh, pikkuhiljaa oon saanu koottua kotia taas ennalleen. Paljon on jo vauvallekkin tavaraa hommattuna! 

Mä en vaan tän A:n touhuja voi käsittää. Välillä meuhkataan siitä että hän ei olis lapsen isä, ei aio tunnustaa isyyttä ja sekös mulle kävis niin suututaan siitäkin. Tietenki mä toivoisin että hän pystyis olemaan osa lapsen elämää, olemaan rakastava isä. Mut ei, ei tuossa elämäntilanteessa. Musta on niin surullista kattoa vierestä miten toinen antaa ittensä mennä vaan enemmän pohjalle. Mä en ikinä haluais hälle mitään pahaa, toivon vaan kaikkea hyvää ja että sais ittensä pois tuosta elämästä.

Mutta takas tähän hetkeen, viikkoja on nyt kasassa 23+3 ja kovasti tuntuu liikkeitä. Näkyy jo päälle päin ku tää poitsu potkii menemään <3

Palaan toisena päivänä kirjottamaan enemmän, tää oli nyt tämmönen pika postaus ja alotus. Ehkä sekava sellanen. Mut tää on mulle omanlaista terapiaa ja helpottaa kun jonnekkin saa purettua ajatuksia.

Nanna ja poitsu kuittaa! 🙂