Painavasta hengityksestä, sameasta katseesta, koskenkorvasta ja unettomista öistä. Niistä on meidän isä tehty.

Selvinpäin se on hiljaa, välttelee katsetta punaisilla silmillään, murahtelee vastauksia. Iltaisin se sammuu milloin mihinkin, haukuttuaan omat lapsensa ja rakkaansa. Se polttelee kännissä siltoja enemmän kuin tupakkaa, sen silmät ovat vihaiset ja kädet arvaamattomat.

Kylillä se tunnetaan miellyttävänä ihmisenä, kovana työntekijänä ja perheenisänä. Ei niillä ole aavistustakaan, ettei meillä nukuta öisin, vaan toivotaan, että isä sammuisi ja olisi jo hiljaa.

Ei ne tiedä, että jo lapsena rukoilin, että saisin sellaisen isän, joka lukisi iltasatuja, olisi hymyillen vastassa, muistaisi syntymäpäiväni. Ei ne tiedä, miten jo pelkästään isän raikas hengitys olisi tehnyt minut onnelliseksi.

Sitten tuli se päivä, kun hän sai sen viimeisenkin tipan sääliä juotua,

Ja ensimmäistä kertaa vuosiin, on helpompi hengittää

Vähän liian pitkä katsekontakti, koko muu maailma pysähtyy, kiusoittelevat kommentit, yhteinen taksi kotiin.

Elokuvat ja prinsessasadut opettivat meille sen. Mies elää vauhdikasta elämäänsä, siirtyy naisesta naiseen, ei tunteile, ei kiinnostu, ei pysähdy. Mies tapaa sattumalta naisen, joka saa hänet pysähtymään, nainen on erilainen, ihmeellinen kaikkiin muihin verrattuna. Mies tekee kaikkensa, saadakseen naisen omakseen, tekee elokuvan keskivaiheilla jonkun pienen munauksen, mutta saa sen anteeksi tekemällä naurettavan ison romanttisen eleen, juuri ennen onnellista loppua.

Sitä luulee olevansa sellainen, pysäyttävä, erilainen, juuri sopiva. Nappaa haaviinsa jonkun joka ei soittele perään, ja kuvittelee sen menevän kuin elokuvissa. Tuleekin vain useita ohareita, satuttavia tekoja, ilman isoa romanttista loppuratkaisua, ilman minkäänlaista loppuratkaisua. Kuvittelee parantavansa sitoutumiskammoisen, mutta

Ehkä pitäisi parantaa pahan pojan syndroomani, ennen kuin yritän parantaa ketään muuta.