Äitini kuoli ollessani kaksivuotias. Muistan tuon hetken selkeästi, mutta muut muistoni tuolta ajalta ovat lähinnä sellaisia, miltä raaka tomaatti maistuu ja tomaattiköynnös tuoksuu aurinkoista, rapattua seinää vasten. …tai miltä tuntuu -70-luvun samettinen beige kohokuviotapetti. 

Olen kuitenkin kuullut juttuja, kuinka saatoin esimerkiksi televisiota katsoessani hihkua innoissani ”äiti puhuu mulle!”. Nämä tapaukset selvästi aiheuttivat levottomuutta perheessämme, olihan tuo tapahtuma järkyttänyt meistä jokaista. Silloin varmasti ajateltiin, että pieni lapsi ei vain ymmärrä äidin poismenoa ja näkee tämän joka puolella. 

Muistan, kun kasvoin muutaman vuoden. Muistan pelkoja. Muistan, kuinka tunsin vieraita läsnäoloja lähelläni. Muistan, kuinka kävimme Suomenlinnassa saunomassa saunassa, joka oli rakennettu vanhaan vankityrmään. Edelleen siellä pukuhuoneessa roikkui kahleita katossa ja seinään oli kirjoitettu verellä viesti, joka oli laitettu lasin taakse säilymään muistona noista ajoista. Muistan, kuinka näin vangit siellä edelleen. …ja ne ”tarttuivat” minuun.

Muistan, kuinka nämä vangit tulivat kotitalomme rappukäytävään ja anoivat apua maaten rappusilla, yrittäen tarttua minuun. Juoksin aina raput äkkiä ylös hyppien näiden riutuneiden vankien yli.

Muistan, kuinka iltaisin kuulin vihaisia, lähestyviä askelia. Sytytin valot huoneeseeni ja valo karkoitti äänet huoneesta, mutta niitä kuului ulkopuolelta. Harva se yö juoksin ympäri asuntoamme sytyttelemässä valoja karkottaakseni henget nurkistamme ja turhautunut äitipuoli kulki perässä niitä sammuttelemassa.

Terapia, muilta ihmisiltä tarttunut pelko ja epänormaaliuden tunne lopulta ”sulki kanavat”. Koko lapsuuden ja nuoruuden kuitenkin tunsin vahvasti henkimaailman läsnäoloa, mutta kiistin sen ja pistin aina mielikuvituksen piikkiin. Kauhea mielikuvitus mulla, mitähän se kertoo minusta ihmisenä? En kauheasti uskaltanut muille paljastaa ”synkkiä salaisuuksiani”.

Syksyt olivat vaikeinta aikaa. Toisaalta olen aina rakastanut pimeneviä syksyjä, sisäänpäinkääntyminen saa luovuuden puhkeamaan kukkaan. Mutta toisaalta se hetki, kun laskin ”suojaukseni” unen ja valveen rajamailla usein vyörytti henkimaailman tietoisuuteeni. Saatoin sumentaa mieleni aikuisiällä juomalla. Mutta tiesin, ettei sekään ollut oikein. Mielialalääkkeet poistivat kaikki tunteet, niin pahat kuin hyvätkin. Elin harmaassa toivottomassa putkessa ilman valonpilkahdusta. Lopulta vahingossa lääkärin määräyksestä sain hengenvaarallisen lääkeyhdistelmän. Masennukseen fluvoksamiinia ja lihaskramppeihin Sirdalud. 

Tuolloin, kahden lapsen yksinhuoltajana otin tietämättömänä lääkkeeni. Menetin tajuni kahdeksi tunniksi. Onnekseni lapset ilmeisesti kuvittelivat minun torkkuvan sohvalla eikä mitään vakavampaa sattunut. (Myöhemmin selvisi, että kyseinen lääkeyhdistelmä on hengenvaarallinen aiheuttaen verenpaineen romahtamisen ja hurjimmillaan äkkikuoleman) Jätin molemmat lääkkeet pois ja koetin sietää ja hallita pelkojani. Kiinnitin huomioni lapsiin ja eläimiin, elin heidän kauttaan ja koin onnea.

Lopulta aloin siedätyshoitamaan itseäni kauhuelokuvilla, annoin pelon tunteen vallata itseni kokonaan, silloin kun lapset eivät olleet paikalla. Iltaisin vain silmäpari kiilui pimeässä rystysten puristaessa peiton reunaa korviin asti. Lähdin mukaan kauhuelokuvaryhmään maskeeraajana ja pääsin perehtymään juurta jaksaen kauhun tekoon. Pikkuhiljaa kauhuelokuvat ovat menettäneet otteensa minusta.

Pelkojen väistyessä ja henkisyyden tullessa esiin on henkimaailma esittänyt kauniimman puolensa. 

En ole koskaan ollut kovin uskonnollinen, lapsuuteni elin tapakristittynä. Myöhemmin erosin kirkosta, sillä koin, että oma ”usko” on jokaisen sydämessä, eikä sitä voi ulkopuolelta määrätä tai jaotella elollisia olentoja ”hyviksiin ja pahiksiin”.

Äidin läsnäolon olen kuitenkin tuntenut läpi elämäni, etenkin kaikista synkimmillä ja epätoivoisilla hetkillä on tullut tunne, että äiti kietoisi kätensä ympärilleni ja kuiskaisi kaiken olevan hyvin. Olen suhtautunut tähän siten, että vaikka se on jopa pelastanut henkeni, olen ajatellut asian olevan ”omaa mielikuvitustani” mikä on kuitenkin ihan mukava juttu.

//www.youtube.com/embed/vLHleQ5BI3o

Energiaa olen aina aistinut, sitä varmasti aistii ihan jokainen. Kun saavut vaikka vanhaan rakennukseen, tunnet selkeästi onko paikka levollinen vai tuntuuko siellä epämukavalta. Paikan tapahtumat ovat jättäneet energiaan jäljen, joka on aistittavissa helposti.

Reikin (eräs metodi välittää energiahoitoa) myötä aloin aistimaan energiaa selvemmin ja henkimaailma tuli pehmeästi, ystävällisesti ja selkeästi tietoisuuteeni. Aluksi havaitsin, että tuntiessani ja näkiessäni energiavirtoja tämä energia on ”persoonallista”. Aistin iloisuutta ja kujeilua ympärilläni, mistä tuli äärimmäisen lämmin olo ja nauru tarttui itseeni. Pohdin vaan, että kyllä joku voisi ihmetellä nähdessään minut hihittelemässä keskenäni.

Reikihoidoissa tunsin fyysisesti otsallani tykytystä ja kasvojen lihakset nykivät hallitsemattomasti. Tai siltä se tuntui, muttei kuulemma näkynyt ulospäin. Tunne oli ajoittain todella häiritsevä ja voimakas. Ensimmäisellä Reiki-kurssillani mainitsin tästä opettajalleni ja hän vain totesi hymyillen, että ympärilläni on arkkienkeleitä.

Enkeleitä? Eivätkös ne ole jotain raamatun hahmoja? Olin hieman epäuskoinen, mutta aiemmin kokemani ”persoonallinen energia” kuitenkin teki uteliaaksi.

Ajattelin mielessäni, että jos nyt kerran ympärilläni hääritään, niin sopisi sitten myös esittäytyä, ja tämä vähän huvitti itseäni epäuskon ja uteliaisuuden rajamailla. Yhtäkkiä tunsin, kuin joku olisi leikkisästi napauttanut minua kirjalla päälaelle ja päähäni ”pälkähti” ajatus: ”Älä hae ulkopuolelta, vaan itsestäsi”. ”Täh? Olisi kohteliasta esittäytyä, jos olet siinä niin mikä on nimesi?” ”…etsi itsestäsi”. ”-Jaa, minun nimeni on Auri Elina…” 

Sitten muistelin, että enkeleiden nimet kaiketi usein loppuvat -el. Tuo tavu esiintyy nimessäni. Googlasin siis nimeni siihen asti: Auriel. Sillä nimellä jo löytyi tietoa enkeleistä, mutta kun jätin vielä ensimmäisen kirjaimen pois: Uriel. Koin aivan käsittämätöntä ihastusta ja äimistystä, ja tunsin, kuinka myös ympärilläni koettiin valtaisan kuplivaa ja hersyvää riemua! 

Nykyään enkelit ja muut henkimaailman olennot ovat kasvavasti läsnä jokapäiväisessä elämässäni, mutta se ei välttämättä näy päällepäin, koska edelleen hieman hämillisenä ajoittain pohdin vain tulleeni hulluksi. Se ei kuitenkaan sikäli haittaa, sillä tämänkaltainen hulluus tuo rauhan, kirkastaa mielen, pitää kaikki pelot poissa ja auttaa yllättävissä tilanteissa. Pyydän apua ja sitä myös saan mitä hauskimmilla ja humoristisilla tavoilla. 

Aiemmassa bloggauksessani pohdin, mitä ovat hyvä ja paha. Sieltä löytyy myös Tealin mainiot videot enkeleiden ja demonien käsitteistä ja olemassaolosta. Myös nämä ovat selittäneet itselleni paljon kokemuksiani. Mitään pelättävää ei ole. <3 Jos sinulla on sama epäilyksen ja uteliaisuuden tunne, jonka itsekin koin: esitä mielessäsi kysymys ja ole avoin 😉