HSC.

Lauantaina sambattiin, naurettiin ja tankattiin vettä Helsinki Samba Carnaval-katujuhlassa. Porottavassa auringonpaisteessa odottelimme vuoroamme ensin noin puolisentoista tuntia (ryhmäni oli kulkueen toiseksi viimeisin) ja vauhtiin päästyämme sambasimme melkein kaksi tuntia. Ihanaa oli, mutta nyt kyllä reidet kiittävät – joku ohjaajista vertasi sambakulkuetta vaativuustasoltaan puolimaratoniin, joten ihmekös tuo. Nyt en ainakaan voi valittaa, ettenkö olisi pannut parastani, sillä karnevaaleista on jo yli vuorokausi ja kroppa ei ole vieläkään palautunut – jano on koko ajan, jalkoja sattuu, käsivarsia särkee ja auringonpolttamaa ihoani kiristää. Ihanaa oli, ensi vuonna ehdottomasti uudestaan.

Äitini, veljeni ja Kain olivat tulleet katsomaan kulkuetta ja tsemppasivat ja taputtivat ryhmän tanssahdellessa ohi. Kain jopa tunnisti minut muiden tanssijoiden joukosta, pinkistä peruukista ja vähän normaalia erikoisemmista vaatteista huolimatta. Sambic-tanssikoulu,  jonka kanssa meidän Vantaan Aikuisopiston sambaryhmäkin kulkueessa edusti, oli tänä vuonna valinnut esiintymisasuiksi klovnipuvut, sillä karnevaalien teema oli Sambasirkus. Sirkustelin siis pilkullisessa myrkynvihreässä kellohameessa, keltaisessa topissa, punamustaraidallisissa polvisukissa ja pinkissä afroperuukissa – rusetteja oli paidassa, hameessa, päässä ja ranteissa. Tyylikästä.

Muistoksi karnevaaleilta sain myös lievän auringonpistoksen. Kuuma peruukki ei ilmeisesti riittänyt suojaamaan minua auringolta tarpeeksi ja vietinkin lauantai-illan vessanpönttöä halaillen. Ihokin on kirkuvan punainen. Tyypillinen kreikkalaisen virhe – enhän minä tietenkään enää pala, näin ruskettunut jo, katsokaa vaikka. 

Mitäköhän jännää sitä seuraavaksi keksisi? Olen aina saanut suunnattomasti energiaa uusien asioiden tekemisestä ja osallistunut ties minkälaisiin tempauksiin, kesäteatterista sambaan, kokkauskursseista shamanistisiin matkoihin. Viime kevään aikana tempaukset ovat olleet aika liikuntapainotteisia, ehkä seuraavaksi sitten jotain akateemisempaa, vaikka.