Heillä kaikilla oli niin mukavaa.

Kun aloitin tämän blogin pitämisen lähes vuosi sitten, halusin todistaa lukijoilleni ja itselleni, että vaikka välillä on hankalaa ja elämä potkii, niin minä pärjään silti. Kulunut vuosi oli kieltämättä aika haastava – koin useaan otteeseen olevani hyvin yksinäinen, pimeys haittasi, kylmä haittasi, lapsen kanssa kotona istuminen otti päähän ja pahasti. Sain Lilyn kautta vertaistukea, paikan, jossa purkaa kiukkuani (vaikka hyvin usein naamioinkin ärtymyksen positiivisuudeksi) ja kaiken kukkuraksi ihania ystäviä (ainakin tämä, tämä, ja tämäkin). Heidän avullaan pärjäsin.

Olette ehkä huomanneet, etten ole päivittänyt blogiani viimeaikoina. Fiksummat on ehkä vetäneet asiasta jonkinlaisia johtopäätöksiä. 

Voin täten kertoa, että enää kyse ei ole pärjäämisestä, vaan täysin siemauksin elämästä nauttimisesta. Sain uuden työpaikan syyskuun alussa, työpaikan, joka sopii minulle, kuin piste iin päälle. Kain aloitti samaan aikaan koulu-uransa päiväkodissa ja hänkin viihtyy siellä hyvin. Ei itke, ei kiukuttele, päinvastoin. Useana iltana hän on jo vaatinut lähteä tarhaan (Kulta, jospa nukuttais eka, mennään aamulla sitten). Rahaa meillä ei edelleenkään ole ja kotikin on edelleen se sama ihan mini, mutta mitä väliä, kun saa bilettää Kiasman avajaisissa kuraattorien ja taiteiljoiden kanssa.

Joten blogia tuskin enää kovin usein päivitän. Saatan välillä innostua kertomaan meidän elämästä enemmänkin, saatan hehkuttaa tapaamiani taiteilijoita, saatan (toivottavasti en!) joskus kaivata jälleen sitä vertaistukea. Mutta en lupaa mitään. Jos tulee todella kova ikävä, tulkaa käymään, lupaan keittää kahvit.