Pöpö-horroria, osa 2.
On se jännää, miten ihminen voi vuodessa muuttua. Kun elämä heittää kaikenlaista eteen, niin sitä voi joko sopeutua tai olla sopeutumatta. Seuraava teksti sisältää ikäviä asioita, joten jos haluat lukea vain kepeitä arjen pikkujuttuja, skippaa seuraavaan.
Vuosi sitten kirjoitin tänne (hurjasti keskustelua herättäneen) postauksen siitä, miten en kaihda tauteja aiheuttavia bakteereja. Periaatteessa en kaihda niitä edelleenkään (sillä ottaisin tuhat kertaa mieluummin itselleni esimerkiksi tuhkarokon kuin täitä), mutta silti kaikki on nyt toisin.
Ehkä joku teistä muistaa, kuinka meille muutti viime kesän Kreikan reissun aikana alivuokralaisia. Öttiäiset paljastuivat harmittomiksi (vaikka nimestä voisikin toista päätellä) vyöihrakuoriaisiksi, jotka olivat kiivenneet sisään tyhjään asuntoon ikkunasta ja asettuneet taloksi. Ne eivät siis asu talon rakenteissa tai seinissä ja niistä oli suhteellisen helppo päästä eroon: suursiivous ja ammattimyrkytys, jonka aikana asuimme veljeni sohvalla.
En kuitenkaan osannut myrkytyksen jälkeenkään rentoutua, vaan myrkytin asunnon varmuuden vuoksi vielä uudemmankin kerran. Ja siivosin vielä perusteellisemmin. Päädyimme asumaan veljelläni vajaa kaksi kuukautta, sillä siivoamisesta huolimatta en meinannut uskaltaa muuttaa takaisin kotiin. Laitoin kaikki vaatteet parvekkeelle, koska ne eivät kaikki mahtuneet pakastelokeroon. Pesin pyykkiä koko ajan, vuorokauden ympäri (naapurit varmasti kiittävät!).
Syyskuussa oli pakko uskaltautua takaisin kotiin, sillä minulla alkoivat työt ja Kainilla päiväkoti, johon olisi ollut Vuosaaresta vähän liian pitkä matka. Siivosin, siivosin ja siivosin. Pyykkäsin ja vielä kerran pyykkäsin. Kaikki vaatteet menivät useamman pesun jälkeen vasta pakastelokeron kautta kannellisiin, muovisiin laatikoihin. Ihan varmuuden vuoksi vain. Myrkyttäjä kävi syyskuun aikana meillä vielä kahdesti, yhteensä siis neljä kertaa. Vaikka yksikin kerta olisi riittänyt mainiosti. Lisäksi tarkistutin ilmastointikanavat ja putkistot, ettei niissä vaan majaile ketään. Ei majaillut.
Roskat säilytän edelleen muovipussissa, joka roikkuu katossa olevassa koukussa, ettei sinne vaan möngerrä toukkia. Siitä sen vien useasti päivässä ulkoroskikseen, vaikka pussissa ei olisi kuin yksi tai kaksi roskaa. Imuroin jatkuvasti, yleensä nelisen kertaa päivässä, kerran päivässä moppaan ja pyyhin listat Tolulla. Muruja ei saa olla missään. Ei missään, ei hetkeäkään. Kun Kain syö, päivystän tuolin alla rätti kourassa. Jos murunen tipahtaa lattialle (mikä ei ole kovinkaan harvinaista vajaa kaksivuotiaan kanssa), saan hepulin. Pyykkiä pesen edelleen sitä mukaa kun sitä tulee, vaikka tuloksena onkin vajaita koneellisia. Pesen tietysti kaikki pyykit vähintään kuudessakympissä, aina. Pesen, siivoan, pyykkään, koko ajan. Kesken leikin, kesken aterian. Tiskit tiskaan yleensä sitä mukaa kun niitä tulee, vaikka sitten kesken syömisen. Käteni ovat ihan ruvella jatkuvasta pesusta ja desinfioinnista.
En ole vieläkään ihan vakuuttunut siitä, ettei kuoriaisia enää ole, mutta niiden murehtiminen on jäänyt kuitenkin taka-alalle, kun tilalle on tullut muita huolia. Kun ystäväni kertoi Venetsian reissunsa jälkeen, että hänen huoneessaan oli ollut lutikoita, peruin tapaamisemme – ettei hänellä vaan olisi luteita taskussa, jotka olisivat saattaneet eksyä meille. Joka ikisen yön jälkeen tutkin sekä itseni että Kainin päästä varpaisiin, ettei vaan näy missään luteiden puremia (näin allergisella ihmisellä tämä oli vielä haastavampaa kuin voisi kuvitella, kun atooppisen ihoni näppylöistä ja kuivuneista kohdista voi hyvin helposti vetää pienimuotoiset lude-paniikit aamuisin ja varsinkin öisin).
En ole vieläkään ihan vakuuttunut siitä, ettei luteita ole, mutta niiden murehtiminen on jäänyt kuitenkin taka-alalle, muiden huolien ottaessa vallan. Fiksut arvaavat varmaan, mihin tämä on menossa: kesästä asti meillä on ollut paitsi kuoriaisia ja luteita, myös enterorokkoa, jalkasientä, täitä, turkiskuoriaisia, syyhypunkki ja nyt viimeisimpänä kihomatoja (mitään näistä meillä ei siis oikeasti ole ollut, mutta se on helppo unohtaa, kun yön pimeinä hetkinä tuntee selkeästi kutiavansa). Vapaa-ajallani googletan tietoa parasiiteistä ja loisista. Tiedän oireet, eri lajityypit ja miten niistä päästään eroon. Jopa meillä käynyt ammattimyrkyttäjä naureskeli, että voisin helposti perustaa kilpailevan yrityksen, kun tiedän jo kaiken.
Kun tuttuni kertoi Facebookissa heillä olevan täitä, taistelin urheasti ajatusta vastaan. Muutaman päivän jaksoin taistella, mutta neljäntenä päivänä ajatus vei voitin. Heräsin aamuyöstä ja kuvittelin kutisevani – vietin loppuyön vessassa, kammaten täikammalla pääni verelle. Täitä ei löytynyt.
Kun eräs ilta pyykkiä levittäessäni löysin parittoman sukan, menin ihan järkyttävään paniikkiin. Myllersin koko asunnon, ennen kuin kolmen maissa aamulla sukka löytyi liinavaatekaapista, jo viikatun lakanan sisältä. En kestä ajatusta siitä, että en tiedä tarkalleen, missä kaikki on. Jos en tiedä missä sukka on, voi olla, että kohta siihen on nakertanut reikiä joku turkistoukka.
En istu bussissa, koska en tiedä, kuka siinä on istunut (vaikka joku kihomatojen kantaja). En avaa yhtään ovea käsin, en koskaan, en edes kotona. Kotiin tullessame kaikki vaatteet alusvaatteita myöten menevät suoraan pesuun, molemmilta, monta kertaa päivässä. Tarkistan hellan ja jääkaapin taustat usean kerran päivässä, etttei siellä vain ole yhtään murusta. En kovin mielelläni enää kutsu ystäviä meille kylään, enkä voisi kuvitellakaan yöpyväni tuttujen lattialla. Kylässäkin käydessäni tutkin jokaisen lattialta löytyvän murusen.
Syntymäpäivänäni kävin syömässä ystäväni Johannan kanssa. Kerroin Johannalle tästä kaikesta, vaikka kokemukseni olikin, ettei näitä juttuja kukaan halua kuunnella. Johanna kuitenkin kuunteli ja illan päätteksi halasi minua ja sanoi Tessa kulta, sinulla on ollut hyvin rankkaa. Siinä kohdin tajusin, että niin onkin ollut. Koko syksyn murehdin sitä, miten paljon olen tällä kaikella voivottelulla rasittanut läheisiäni – veljeäni, joka sai kestää meidän kiukuttelut; äitiäni, joka sai kuunnella puhelimessa tätä kaikkea, vaikka hän kuinka yritti vaihtaa puheenaihetta. Olin unohtanut, että rankinta tämä on kuitenkin ollut minulle.
Soitin lääkäriin, varasin ajan, sain diagnoosin ja lääkkeet ja toivottavasti pian helpottaa.