Nyt se on tehty! Eka maratoni läpäisty ja mä voin kutsua itseäni maratoonariksi!
Matka oli kaikkea muuta kuin helppo, enkä varmaan olisi maaliin asti päässyt, jos olisin yksin ollut juoksemassa. Kiukku tuli, kuten myös hengenahdistus ja kuuluisa maratonseinä. Ja onnistui mies mut jopa kadottamaankin matkalla yhden kerran.
Tallinnaan lähdettiin jo perjantaina iltalaivalla, jotta saatiin levätä lauantaina ilman matkustelua. Ajoissa lauantai-iltana nukkumaan jotta herätään sunnuntaina aamulla virkeinä kuuden aikaan. Kahvit keitettiin huoneessa heti, mutta aamupalalle päästiin vasta seitsemältä. Hyvin ehti aamupala onneksi vielä laskeutua eikä ollut lähdön aikaan yhtään ähky olo. Vähän kahdeksan jälkeen lähdettiin hölköttelemään kohti starttialuetta ja matkalla näkyi muutamia muitakin juoksijoita. Sää oli sumuinen ja sopivan viileä, shortsit ja toppi olivat juuri sopiva valinta maratonasuksi.
Noin vartti ennen starttia oltiin hakeuduttu oman lähtökarsinan liepeille ja tehtiin viimeiset nopeat venyttelyt. Pieni vesihuikka ja siirtyminen omalle lähtöalueelle tuhannen muun maratoonarin kanssa. Osa oli selkeästi jännittyneessä tilassa ja toiset taas hilpeinä odotteli lähtöä. Oma pulssi taisi hakata aika korkealla viimeiset minuutit ennen lähtölaukausta, mutta kyllä lähtölaukauksen jälkeen jo jännitys jäi ja innoissaan lähdettiin etenemään. Mulla oli juoksukaverina oma mies, joka vuotta aiemmin juoksi ensimmäisen maratoninsa juuri Tallinnassa ja vielä alle neljään tuntiin, vaikka joutuikin pysähtymään verensokerimittausta varten ja vähän välitankkauksiakin varten. Tänä vuonna miehen ei pitänyt lähteä maratonille ollenkaan, mutta lupautui mulle kirittäjäksi ja tsemppaajaksi.
Ensimmäisten viiden kilometrin jälkeen mun vasen jalkaterä puutui ja meni tunnottomaksi. Pari kilometriä sen jälkeen meni myös toinen jalkaterä ihan tunnottomaksi. Onneksi tuo puutuneisuus katosi heti seuraavan juomapisteen jälkeen. Varmuuden vuoksi otin kuitenkin suolatabletin seuraavalla juomapisteellä. Ensimmäinen puolikas meni muuten ihan mukavasti ja aurinkokin pysytteli melkein koko sen ajan pilviharson takana. Puolivälissä pysähdyttiin tyhjennystauolle ja mies mittasi samalla verensokerit. Oltiin sovittu, että jatkan matkaa ja mies juoksee mut sitten kiinni. Lähdin juoksemaan ja välillä vilkuilin taakseni, ei näy miestä missään.. Mielessä kävi jo liian alhainen verensokeri ja pidentynyt tankkaustauko juomapisteellä. Parin kilometrin jälkeen pysähdyin juomapisteellä ja jäin vähäksi aikaa katsomaan taaksepäin. Ei näy vieläkään. Siinä vaiheessa jo ajattelin, että nyt saankin (joudun) juoksemaan loppumatkan eli sen pahemman puolikkaan yksin. Kilometri juomapisteen jälkeen kävelin hetken ja vilkuilin taas taaksepäin. Sitten päätin, että jatkan maaliin saakka vaikka yksin. Ja ei mitään, mutkan takana mies seisoo tien varressa odottamassa. Oli kuulemma juossut 4.30 jäniksen kiinni, eli noin 2-3 kilsaa melkein 5 minuutin kilometrivauhtia ja ihmetellyt olenko mä löytänyt jostain jonkun turbovaihteen. Sen kyllä olen aina tiennyt, että miehellä on huono suuntavaisto, mutta sitä en olisi uskonut, että merkityllä reitillä onnistuu vaimon kadottamaan 😀
Noin 30 kilometriin saakka juoksu tuntui mukavalta ja askel nousi ihan leppoisasti. Sitten alkoi kuumuus vaikuttamaan ja askel tuli raskaammaksi ja hengitys vaikeutui. Ensimmäinen kävely ja sykkeiden laskeminen hieman alemmaksi. Ja taas pystyi juoksemaan, vähän matkaa. Eka astmalääkitys kehiin. Pieni matka kävelyä ja hengityksen tasaus. Taas juoksua vähän matkaa ja hetken kuluttua kävelyä jälleen. Uusi annos Ventolinea ja vähän hengityksen tasausta. Näin jatkettiin viimeiset ainakin 7 kilometriä, vuorotellen kävelyä ja juoksua. Juoksupätkillä vauhti saatiin kuitenkin pidettyä siinä 6,40 kilometrivauhdissa.
Lähdettiin alussa tavoittelemaan 4.30 loppuaikaa, mutta ne haaveet haudattiin jo toisen puolikkaan alkupuolella. Ensimmäisen kävelypätkän jälkeen oli tavoitteena maaliin pääsy ja toiveissa viiden tunnin alitus. Ärräpäitä pääsi välillä ja usko meinasi loppua. Kun matkaa oli jäljellä kymppi, päätin, että maaliin tullaan vaikka kontaten. Onneksi kuitenkin juosten pääsin, vaikkakin välillä käveltiin. Viisi tuntia alittui kirkkaasti, reilulla neljällä minuutilla.
Lämpötila oli alun viileähkön ja sumuisen sekä puolimatkan jälkeisen helteen välillä aika vaihteleva.
Tallinnassa oli taas mukava käydä juoksemassa. Aivan kuten viime vuonnakin oli tunnelma katossa ja reitin varrella kannustajia ja ohjelmaa mukavasti. Kannustajille erityisesti suuri kiitos fiiliksen nostattamisesta. Suurimmalla osalla osallistujia oli rinnassa osallistujanumeron lisäksi etunimi ja kotimaan lippu. Mieltä lämmitti paljon ja antoi lisää voimia, kun kannustuksen lisäksi kuuli oman nimensä. Se kannustus oli juuri mulle tarkoitettu. Ja erikoismaininta Suomi-mekoissa kannustaneille naisille. Taisitte tokalla kierroksella huomata mun tuskaisuuden ja väsymyksen. Samoin Tallinnan keskustassa isommalle suomalaisporukalle, jotka kannustivat molemmilla kierroksilla.
Matkan varrella sai kuulla myös kannustusta juoksijoilta toisilleen ja kärkijuoksijoille taputettiin, kun he juoksivat vastaan. Suurta urheilujuhlan tuntua oli ilmassa koko viiden tunnin ajan ja myös maaliintulon jälkeenkin. Tallinna kohteli meitä taas kerran hyvin, vaikkakin lämmin keli verotti omaa juoksua. Mukana Tallinnassa juoksemassa oli myös muita maratonin ja puolimaratonin ensikertalaisia samasta juoksukoulusta. Onnittelut mahtavista juoksuista myös Ennille, Petralle ja Iidalle, hyvin veditte!
Eilen sanoin etten enää koskaan juokse maratonia, mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Jos nyt katsotaan ensi viikonlopun kymppi ensin 😀
