Minun masennukseni: No ei kukaan kyllä ymmärtänytkään!
Masennus oli minulle jotain hyvin yksityistä. En osannut, enkä oikeastaan edes halunnut jakaa sitä kenenkään kanssa. Se valtasi koko elämäni, mutta pidin huolen, ettei se vahingossakaan valuisi sieltä muualle. Masennus oli minulle jokapäiväistä ja kokoaikaista. Se oli läsnä kaikessa ja koko ajan. Piti tiukasti otteessaan ja painoi alas joka kerta, kun vähillä voimillani yritin ponnistaa ylöspäin. Ei siihen tehonnut järkipuhe. Edes loputon kyynelten virta ei huuhtonut sitä pois. Masennus ei ollut vain mielessäni, vaan se tuntui myös fyysisesti. Kiristi metallisen pannan kalloni ympärille ja painoi keuhkoni kasaan. Se kivisti vatsaani ja puristi kurkkuani. Öisin se näytti minulle kauhufilmejä ja päivisin vangitsi kotiin.
Vaikka elämäni oli muuttunut yhdeksi kurjuudeksi, en ollut halukas ottamaan vastaan apua. Ajattelin, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä minua ja olin varma, etten kykenisi selittämään tilannettani kenellekään. Kuinka joku voisi ymmärtää, että kuljin jatkuvasti synkän ja painavan sumun peitossa? Pitkään tuntui järjettömältä puhua sairaudesta toisille, sillä ajattelin, että mitä muut muka voisivat hyväkseni tehdä. Kukaan ei voisi tuota aivan liian raskaaksi käynyttä ristiä selästäni irrottaa. Minulla ei ollut sanoja, joilla selittää pahaa oloani. Ajattelin, ettei mikään tai kukaan voisi minua lohduttaa.
Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka tuhoisaa avun torjuminen oli. On ihan totta, ettei kukaan ympärilläni olevista ymmärtänyt, mitä kävin läpi. Suurimmaksi osaksi se johtui siitä, etten koskaan kertonut sitä heille. Olen kuullut joidenkin syömishäiriöitä sairastaneiden kertovan, että he ikään kuin halusivat sairastaa rauhassa, eivätkä tahtoneet jakaa asioitaan ja ajatuksiaan muiden kanssa. Niin myös minä koin masennukseni kanssa. En halunnut tehdä tunteitani kenellekään näkyväksi. Halusin olla rauhassa, vaikka masennuksen kanssa mistään rauhasta ei ollut tietoakaan. Vetäydyin, eristäydyin ja lopulta päädyin viettämään suurimman osan ajastani kaksin masennuksen kanssa.
Ajattelen edelleen, ettei toinen ihminen voi koskaan täysin tietää, miltä jonkun muun kengissä kulkeminen tuntuu. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö toisilla ihmisillä olisi tuolle kulkijalle mitään annettavaa. Kun minä sairastin, olisivat muut voineet olla minulle tärkeä linkki todellisuuteen. He olisivat voineet olla se kaukoputki, jonka kautta olisin nähnyt, että horisontissa siintää muutakin kuin se, mitä masennus minulle tarjoaa. Minulle kättään ojentaneilta ihmisiltä olisin saanut kenties vajavaista ymmärrystä, mutta sitäkin tärkeämpää rakkautta, välittämistä ja toivon valamista. Nuo ihmiset olivat valmiita kiskomaan minua rotkosta, jonka syvyydestä eivät olleet varmoja. He tahtoivat kulkea kanssani matkaa, jonka määränpäätä kukaan meistä ei tiennyt. Lukemattomia kertoja he pyysivät saada seistä rinnallani tuossa hirvittävässä tilanteessa. Mutta vielä useammin minä kielsin heitä sitä tekemästä.
Minä kuljin henkilökohtaisessa helvetissäni yksin, eikä siinä ole mitään hienoa. Omin päin askeltaminen ei ollut rohkeaa tai sankarillista. Se oli vain surullista. Ei meitä ole tehty kulkemaan yksin. Minulla on kaksi kättä, joiden kuuluu tarttua toisten käsiin. Luulin ihan liian pitkään, ettei masennuksen ja minun väliin mahdu ketään muuta. Mutta onneksi oli ihmisiä, jotka vaikka väkisin tekivät itselleen tilaa siihen väliin. Minä en missään vaiheessa halunnut apua, mutta sain sitä silti. Onneksi.
Minun masennukseni -kirjoitussarjan aiemmat osat:
En antanut itseni olla rauhassa
Etsin merkitystä ja lohtua kaikkialta