Miltä tuntuu kun kaikki tietää?

Tänään oli se päivä, kun raskauteni tuli töissä julkisesti kaikkien tietoon. En edes ehtinyt valmistautua koko asiaan kun sähköpostiini humpsahti viesti koko henkilöstölle lähetetystä äitiysloma-ajan sijaisen avoimesta paikasta. Ou mai gaad, nyt kaikki sitten tietää!

Kollega kertoi kahvinhakureissulta tullessaan, että kova supina aiheesta kävi ympäri toimistoa. Vessassa käydessäni huomasin jokaisen vastaantulijan suuntaavan katseensa kohti hieman pyöristynyttä vatsaani. Ensimmäiset onnittelut tulivat vessan ovella. Seuraavat onnittelut tulivat käsienpesualtaalla. Lounastauolla yksi jos toinen onnitteli. Puhelin on pirissyt tiuhaan tahtiin onnittelusoittoja. Ja voi sitä raskausmuisteloiden määrää! Jokaisella tuntuu olevan ainakin noin sata tarinaa omasta raskausajasta. Tuntuu kuin olisin nyt jonkin salaseuran jäsen, koska minulle kerrotaan aivan erilaisia asioita kuin vielä ollessani lapseton kolmekymppinen nainen. Työkaverit, jotka eivät ole koskaan jutelleet kanssani, tulevat nyt tarinoimaan ja kyselemään vointia.

Salaseuran jäsenyys on kivaa, mutta miksi pitää pelon taas nostaa päätään? Ensimmäinen ajatukseni julkistusviestin saapuessa oli se, että entä jos saamme ensi viikolla rakenneultrassa huonoja uutisia? Entä jos sikiö ei olekaan lähtenyt kehittymään normaalisti? Miten ihmeessä kestäisin ne osaaottavat, ihmettelevät katseet joita osakseni saisin? En välttämättä kestäisi. Joutuisinko vaihtamaan työpaikkaa? Joutuisinko sairaslomalle? Terveintä olisi tietenkin jatkaa normaalia elämää mahdollisimman pian. Mutta miten? Hyi, en halua edes pohtia koko asiaa. Toivon vain koko sydämestäni sormet, varpaat, polvet ja kyynärpäät ristissä, että meidän rakas vauvamme voi hyvin, on terve ja kehittyy onnellisesti.

Pelko siis syrjään ja kohti kevättä hymyssä suin. Viikon päästä ollaan jo raskauden puolivälissä!