7.4.2014

Ajatuksia 7.4.2014

 

Olen elänyt kuukauden painajaisessa, josta en vaan herää. Painajaisessa, joka ei lopu ikinä. Se pahenee, antaa välillä hetken hengähtää, kunnes jatkuu taas. Saa uusia ulottuvuuksia ja muuttaa muotoaan. Kuukauden olen vain yrittänyt selvitä. Mutta miten tästä voi selvitä? Kun on loukattu ja rikottu, muserrettu ensin paloiksi, jotka nekin on hienonnettu ja heitetty tuuleen.. Ei siitä enää ehjää saa. Minusta ei koskaan enää tule samaa, joka olin.

 

Joinain päivinä on jo helpompi hengittää. Toisina päivinä taas..ei. Silloin joutuu taistelemaan vastaan, että ei musertuisi. Silloin mielen valtaa suru, tuska, pettymys, epätietoisuus..epätoivo.

Ja musertumisen voima on valtava! Hengittäminenkin sattuu. On vaikea toimia, on vaikea olla.

 

Ja ikävä. Ikävä on suunnaton. Ikävä sitä ihmistä kohtaan, johon rakastuin, jota rakastin ja rakastan kai edelleen. Ikävä sitä tunnetta, että on joku jota odottaa. Joku jolle jakaa mielensä maisemaa.

 

Sitä ihmistä ei tällä hetkellä ole. Fyysisesti hän saattaa olla lähelläkin, mutta..hän ei ole se sama. Fyysisesti hän näyttää samalta. Lähes samalta. Vain silmien outo katse paljastaa, että siinä on joku muu. Enkä minä tunne häntä. Se sattuu.

 

Enkä osaa käsitellä niitä tunteita, kun elämän perustukset revitään hajalle.

 

Samaan aikaan..välillä on helpompi hengittää. Välillä voin huokaista, että nyt se on ohi. (Vaikka ei se tietenkään ole. Ei koskaan.) Nyt minullakin on mahdollisuus aivan erilaiseen onneen. Ehkä minullakin on oikeus ihmiseen, jolle kelpaan minuna. Alastomana ja paljaana. Sellaiseen, jonka luulin jo saaneni, mutta joka olikin valhetta. Ehkä löydän ihmisen johon voin aidosti luottaa. Jolle voin luottaa elämäni. Joskus.

 

Pitäisi vain elää päivä kerrallaan. Murehtia päivä kerrallaan, mutta se on aivan mahdotonta. On liikaa epäselviä asioita, liikaa hoidettavaa, liikaa tulossa tulevaisuudessakin. Miten ihmeessä selviän perheen huolehtimisesta yksin?!