Kevään varjo

Ajatukset ovat velloneet sekavissa tunnelmissa. Kevään saapuminen toi tullessaan muistoja ja tunnelmia vuoden takaa. Vuosi sitten näihin aikoihin mies muutti pois. Kevään tuoksut muistuttavat siitä. Kevät vie minua takaisin aikaan, jonne en halua palata. Yritän pyristellä vastaan, mutta se on tiukassa. Ehkä helpottaa, jos päästän ajatukset ulos sen sijaan, että tukahdutan..

Tukahduttaminen on ollut osa selviytymistä, tiedostan sen. Ei saa antaa tunteille liikaa valtaa, muuten ne vyöryvät päälle ja ahmaisevat. Silloin toimintakyky katoaa. Toimintakyky taas on kaikki kaikessa silloin, kun ei ole toista jakamassa arkea. Kun jokainen pikkuhommakin on omilla harteilla, niin silloin on vaan tehtävä, muutoin kaikki kasaantuu, vyöryy päälle ja ahmaisee. Ei saa pysähtyä!

Luulen, että olen aika hyvin käsitellyt eroon liittyviä tunteita ja ajatuksia, enkä todellakaan vello niissä. Tietyt ärsykkeet kuitenkin nostavat asioita pintaan. Ihan normaalia toki sekin ja ajan kuluessa myös uusia näkökulmia avautuu. Kun mukana kuvioissa on myös yhteiset lapset, niin erokin on tavallaan jatkuva prosessi. 

Yksin olen ollut nyt vuoden. Vuoteen minulla ei ole ollut kumppania, jonka kanssa jakaa ajatuksia, iloita, surra. Ei kainaloa johon käpertyä, eikä olkapäätä johon tukeutua. Raskaan päivän jälkeen ei kukaan ole tsemppaamassa ja lohduttamassa. Ei tuomassa nenäliinaa jos itkettää. Ei kumppania, jota ilostuttaa pienillä arjen teoilla. On vain minä.

Vaikka arki rullaa ihan mukavasti, koen itseni onnekkaaksi ja pääsääntöisesti hyvin onnelliseksikin, niin.. Silti välillä kaipaan syliin. Että joku pitäisi huolta minustakin. Että joku tekisi sen siksi, että aidosti haluaa. Olisin jollekin jotain tärkeää. Ja jostain syystä näitä tunteita on kauhean vaikea kohdata tai edes myöntää. Se sattuu. Niinpä heti moisten tunteiden noustessa pysäytän ne ja suljen pois.

Kamalan ristiriitaista, sillä en edelleenkään pysty kuvittelemaankaan itseäni parisuhteeseen. Tai muunkaanlaiseen suhteeseen. En tahdo ketään, mutta silti haluaisin, että joku olisi joskus minuakin varten. Ehkä se on itsekkyyttä, ehkä ”toipumista”..

Tänään tulee yhdeksän vuotta siitä, kun tapasin lasteni isän. Tänään tulee vuosi siitä, kun sain lukea facebookistakin hänen uudesta suhteestaan.