Kuinka paljon saa purnata?

Niin se vaan näköjään menee, että kun sitä p*skaa alkaa satamaan niskaan, niin sitä tulee sitten urakalla.. Joten pakko avautua hieman lisää! Mutta sitä vartenhan tämä paikka on, tänne saan purkaa.

Täällä oli maanantaina sosiaali-ja perhetyön palaveri ja eihän sekään sitten mikään menestystarina ollut. Sen lisäksi, että miehen vähäinenkin apu ja osallistuminen loppuu vuodenvaihteessa, on päätetty myös perhetyötä vähentää. 

Jatkossa tulen saamaan perhetyön apua kahtena iltana ja kahtena päivänä viikossa. Ja siinä ne avut ja tuet sitten olivatkin! Voi jee!

Tätä päätöstä tehdessä ei millään tavoin arvioitu tai kartoitettu tuen tarvetta. Näin vain päätettiin, koska perhetyö on niin kallista. Päätökseen ei myöskään vaikuttanut millään tapaa se, että miehenkin apu häviää. Karsitaan ja vähennetään vain sen takia, että se maksaa liikaa!

Palaverin sisältö oli muutenkin mielestäni ihan uskomattomalla linjalla. Apua kyllä tarjotaan siihen, että joku voi tulla siivoamaan, mutta ei siihen, että minä voisin vaikka hetken nukkua. Moneen kertaan siinä puhuttiin lattian pesusta ja imuroinnista, ihan niinkuin ne olisivat tällä hetkellä ne tärkeimmät asiat. Ja vaikka aikaisemminkin jo mainitsin, että siivoaminen on se, mistä olen karsinut, niin ei täällä silti todellakaan sonnan keskellä eletä. Lattioita nyt ei ehkä jokaviikko pestä (tämä tuntui olevan tärkeää), eikä imuri päivittäin heilu, tavarat ja lelut saavat olla hujanhajan ja pyykkiä kertyy vähän jokapaikkaan. Mutta siistiä kotia tärkeämpänä pidän sitä, että meillä kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla.

Sosiaalityöntekijän ”ratkaisuja” perhetyön vähenemisen vaikutuksiin oli mm. se, että minun pitäisi vain sietää vauvojen huutoa sekä keksiä tapa käyttää nämä vähäiset perhetyön tunnit mahdollisimman tehokkaasti ja laittaa H kokopäiväisesti hoitoon. Kuinka paljon tässä ajatellaan OIKEASTI lasten etua, tunne-elämää ja hyvinvointia? Että vauvojen pitäisi vaan antaa huutaa ja ulkoistaa H hoitoon.. Kyllä mä pidän niin tärkeänä sitä, että vauvojen kanssa ollaan aktiivisessa vuorovaikutuksessa ja tarpeisiin vastataan. Nyt kuitenkin luodaan sitä perusluottamusta ja uskon, että tarpeisiin vastaaminen luo sen luottamuksen sellaiseksi, että he sitten kestävät/sietävät ne odottamisen hetketkin paremmin. He tietävät, että joku tulee.

H on tällä hetkellä hoidossa kolmena päivänä viikossa (n.6 tuntia/pv) ja se on ihan maksimi H:n jaksamisen kannalta. Hän ei suostu hoidossa ollessaan nukkumaan päiväunia ja se taas tuo oman lisähaasteen muutenkin haastaviin iltoihin. Väsykiukkuinen uhmaikäinen ei todellakaan ole helpoimmasta päästä hoitaa :) H viihtyy kyllä hyvin hoidossa, mutta tarvitsee myös kotipäiviä, jolloin saa olla äidin kanssa, auttaa pikkuveljien hoitamisessa ja nukutaan päiväunet. H on varmasti jo nytkin kokenut ”jäävänsä ulkopuolelle”, niin olisiko ratkaisu siihen se, että viedään se vähäinenkin yhteinen aika? Tässä syksyn aikana olemme kokeilleet monia erilaisia hoitopäiväjärjestelyjä ja tämä on ollut toimivin järjestely.

Mutta kokeillaan nyt sitten, että miten minä tulen jaksamaan. Ja mitä sitten tapahtuu, jos jaksaminen pettää?

Koska tämänkin kirjoittaminen venyi, niin lisääkin purnattavaa kerkesi ilmestymään. Tänään miehen piti käyttää H muskarissa. Mummon piti tulla tällä kertaa mukaan, jos hän vaikka sitten jatkossa käyttäisi H:n muskarissa (ja huomioisi sen, että lapsenlapsia on kaksi muutakin!). Iltapäivällä mies ilmoitti, ettei pääsekään viemään H:ta, koska piti lähteä peräkärryn kanssa Uuden luo. Oli kuulemma taas ”valintojen maailma”. Yllättävää, minne valinta osui? Mummo tulisi kuitenkin hoitamaan H:n muskarin. Onneksi en TAASKAAN ollut maininnut H:lle, että on muskaripäivä!

Mummo saapui ja otin puheeksi sen, ettei voi olla mummo vain yhdelle kolmesta. Hän ei nähnyt toiminnassaan mitään ihmeellistä. Sanoi, että eihän hän vaan vielä ole ehtinyt (olemaan mummoko?). Hän kuitenkin asuu aivan lähellä ja on hyvävointinen eläkeläinen ja tämä oli neljäs kerta, kun hän näki pojat. Jossain kommentissa taisinkin kertoa, kuinka hän edellisellä käynnillään päivitteli, kuinka ei voi millään ymmärtää miksi meidän piti mennä vielä lisää lapsia tekemään. Kuinka suuri virhe se oli. Ja minun olisi pitänyt tehdä niitä edes jonkun muun kanssa. Nyt hän palasi tähän samaan mielipiteeseensä siitä, että lisää lapsia ei olisi pitänyt tehdä, kun tuli vain hankaluuksia. Tässä vaiheessa pyysin häntä poistumaan ja toivotin tervetulleeksi sitten, kun asenne on hieman toisenlainen. Lapset ovat kuitenkin haluttuja ja toivottuja. He ovat rikkaus, rakkaita ja aarteita. 

Vaikka nyt onkin haastavaa, niin en missään vaiheessa ole katunut poikien syntymää! He ovat jotain niin uskomatonta ja rakasta, että (varsinkaan näissä hormonipöllyissä olevalle) on viimeinen virhe tulla toivomaan, ettei heitä olisi. 

Palaverin, miehen ohareiden ja mummon puheiden jälkeen pahoitin vielä mieleni lukemalla Uuden hehkutusta heidän niiiiin hyvin sujuvasta uusperhemeiningistä, jossa vastuuta ja lapsenhoitoa jaetaan, lapsi laskee päiviä miehen saapumiseen jne.. 

Tällä hetkellä fiilis ei taas ole parhaimmasta päästä, mutta kyllä täältä taas noustaan! Pakkohan se on!