Lapsen silmin

Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa siitä, miten H on tähän kaikkeen reagoinut. Aihe on kuitenkin tuntunut kovin vaikealta. Ja tuntuu edelleen. 

Ensimmäiset viikot H kyseli isiä tosi paljon. Tällöin vielä kerroin isin olevan reissussa (kuten oikeastaan olikin). ”Isi on semmoinen reissuisi” kertoi H monta kertaa. Kun H ja isi sitten tapasivat, purkautui ikävä itkuna ja kiukutteluna. Tilannetta ei paljoa parantanut se, että isin visiitit olivat tosi lyhyitä ja hän lähinnä keräsi uusia reissukamoja matkaansa ja ilkeili minulle. Ja kun isi sitten olikin pidemmän aikaa, oli hänen huomionsa lähinnä puhelimessaan, kun hän viestitteli Uuden kanssa. H kyllä yritti saada isin huomiota ihan näteillä tavoilla, mutta kun se ei tuntunut tuottavan tulosta, alkoi mäiskiminen, pureminen tms. H:lle epätyypillinen käyttäytyminen. Tästä olen saanut minäkin osani (yllättävän pienen kyllä) sekä myös leikkikaverit. Hyvin nopeasti eron jälkeen aloin kertomaan H:lle, että isi tulee vain käymään. Neiti protestoi monesti tätäkin huutamalla, että isi tulee KOTIIN! Ja kun me H:n kanssa saavuimme kotiin esimerkiksi mummolasta, oli ihmetys ja suru usein vastassa, kun isi ei ollutkaan kotona odottamassa.

Ensimmäisten eroviikkojen aikana jo lähestulkoon päiväkuiva lapsi alkoi pissaamaan jatkuvasti lattialle. Viidet pissat päivässä lattialla ei ollut mitenkään tavatonta. Välillä H oikein juoksi eteeni pissalle. Ymmärrän kyllä täysin, että se oli hänen tapansa reagoida kaikkeen ja sinänsä ihan normaalia, mutta välillä oli omat hermot koetuksella pissoja siivotessa. Onneksi tämä vaihe on jo mennyt ohi! 

Aluksi tuntui itsestä TODELLA pahalta seurata H:n iloa siitä, että isi on kotona. Hän saattoi hokea pitkän aikaan ”Äiti! Isi! Äiti! Isi!..” Kuinka onnellinen hän olikaan, kun oli koko perhe kasassa. Edelleen tämä tuntuu pahalta, mutta nyt siihen pystyy jo jollain tapaa suhtautumaan..ilman itkuja.

Isin tapaamiset ovat heijastuneet myös vahvasti nukkumaanmenoihin. Kun isi on ollut kylässä, menee nukahtamiset lähes poikkeuksetta hankalaksi. Eron jälkeen nukahtamistouhuihin ei ole kelvannut kukaan muu kuin äiti. Kokeilimme kyllä mummoa ja isiäkin, mutta meno on aina mennyt aivan kamalaksi itkuksi ja huudoksi, joka ei kenellekään kivaa. Minusta olisi kivaa edes sillointällöin pitää ”vapaailta” nukkumistouhuista, mutta sen aika ei selkeästikään ole vielä. 

H on aina jossain vaiheessa yötä kipittänyt viereen nukkumaan, mutta nyt vieressä kiehnäämisen määrä on noussut huimasti! Hänestä on tullut melkoinen kainaloinen. Omat, jo muutenkin huonot, yöunet ovat tästä aikalailla kärsineet, mutta olen kokenut tärkeäksi sen, että pienellä olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen olo. Jos se vaatii yöllisen kainalossa kiehnäämisen, niin näin olkoon. H on myös käynyt nyt normaalia enemmän suoraan ”isoon sänkyyn” nukkumaankin, sillä tämä on tuntunut hieman öitä helpottavan. 

Vaikka H:lle on nyt paljon puhuttu siitä, että isillä on nyt oma koti, jossa hänen tavaransakin ovat, hän edelleen saattaa etsiä vaatteita isin vanhasta kaapista. Ja aina hän häkeltyy siitä, että isin kaappi onkin nyt täytetty tulevien veljien vaatteilla. Sängyssä hän edelleen erittelee isin paikan ja isin tyynyn. 

”Onko tämä meidän koti?” on kysymys, joka kotona ollessa tulee edelleen lähes päivittäin. H:n on selkeästi vaikeaa hahmottaa tilannetta, mutta onko se mikään ihmekään? 

Saavuimme mummolaan vapun viettoon ja nukkumaan mennessä H mietti: ”Ennen isikin oli täällä. Me matkustimme tänne yhdessä.” Niinpäniin.. Ja tänään vieraille hän kertoi kuinka hänen isi on lähtenyt. 

Tämä nyt oli hyvin suppea kertomus lapsen reaktioista, mutta vahvasti H on reagoinut. Välillä on tuntunut niin epäreilulta, että se olen minä joka ottaa kaiken vastaan. Sillä aikaa mies nauttii elämästään Uuden kanssa. 

Ja silti minä ikävöin valtavasti meidän perhettä.