Luopumisia

Olen tämän kaiken tunnemylläkän keskellä miettinyt paljon luopumisia. En ole joutunut pelkästään luopumaan miehestä, vaan paaaaaljon paljon enemmästä.

Tietenkin olen menettänyt elämänkumppanin, ihmisen jolle jakaa typerimmätkin jutut, arkiset tapahtumat ja ajatukset, H:n edesottamukset..Olen joutunut luopumaan siitä odottamisesta, että joku tulee kotiin. Olen joutunut luopumaan siitä, että voisi odottaa jonkun tulevan työpäivän jälkeen kotiin, antaen minun hengähtää hetken. Kenelle nyt jakaisin raskauden tuoman väsymyksen ja vaivat, ilon ja onnen.. Olen menettänyt ihmisen, jota ilahduttaa toisinaan hyvälläkin ruualla,sillä itseäni varten en ainakaan vielä jaksa panostaa. Kukaan ei auta arjen pyörittämisessä, ei vaihda lamppuja tai autoon renkaita 🙂 Kuka nyt räpsii arkisia valokuvia, jotta pienet hetket tallentuisivat muuallekin kuin omaan muistoihin? 

Jouduin luopumaan siitä ihmisestä, jolle olen voinut soittaa sopivan hetken tullen ihan muuten vaan. Tai silloin, kun tuntuu että itseltä voimat loppuu. Jouduin luopumaan siitä tunteesta, että on se joku jolle soittaa. Joku jolle jakaa. Välillä meinaan unohtaa, olen jo soittamassa, kunnes muistan ettei hän ole enää minua varten. Välillä kuvittelen, että olemme vain tilapäisesti erossa ja pian elämä jatkuu normaalina. 

Nämä edellämainitut ovat aika arkisia asioita. Suurin luopumisen tuska tulee tyttären puolesta. H joutuu luopumaan isästä, joka olisi arjessa ja elämässä läsnä. Mies sanoo, että hänelle on kaikkein tärkeintä, että H:lla on kaikki hyvin. Silti hän ei ole kertaakaan tämän puolentoista kuukauden aikana soittanut tai laittanut viestiä kysyäkseen mitä tytölle kuuluu. Pyynnöistäni huolimatta hän ei edes soita H:lle pitkien erojen aikana. Hän on kyllä käynyt meillä kylässä, mutta ei hän silloinkaan ole juurikaan ollut läsnä. Hänen ajatuksensa ovat aivan muualla. 

Ja entäpä tulevat pojat sitten!? He tuskin saavat isää. Enkä minä saa kumppania jakamaan vauva-arkea iloineen ja väsymyksineen. En saa puolisoa mukaan synnytykseen, jakamaan ja kokemaan syntymän ihmettä. Kaikki ne asiat, jotka olivat lähes raskauden puoliväliin asti itsestäänselviä, ja joista yhdessä miehen kanssa keskusteltiin ovat nyt menetettyjä. Ja siihen on vaikea suhtautua. Kaikki suunnitelmat on tehtävä uusiksi. Enää en edes tiedä, miten hoidan kaikki hankinnat poikia varten.

Ja tottakai olen joutunut luopumaan myös ajasta esikoisen kanssa, sillä arjen pyörittäminen yksin vie paljon enemmän aikaa kuin yhdessä tehden. Tuntuu todella pahalta, että H, joka on täysin syytön tilanteeseen, joutuu väkisin siitä kärsimään.