Olen vakuuttunut, että…

Kyllä taas tämänpäiväinen vääntäminen miehen kanssa sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että

a) ero on kaikesta karuudestaan huolimatta varmasti PARASTA, mitä minulle on hetkeen tapahtunut (lapsia ei lasketa!)

b) miehellä ei TODELLAKAAN ole elämän realiteetit hallussa

c) miehellä ei ole mitään käsitystä lasten kasvattamisesta

d) miehen elämässä tulee aina olemaan ykkössijalla mies itse

e) mies on ääliö

f) mies ei voi ymmärtää sitä, että asiat eivät mene niinkuin hän sanelee

g) minä en voi jatkuvasti vain myötäillä ja toimia kuten toivotaan

h) mies ei ymmärrä tekojensa seurauksia

i) ylimääräinen stressi aiheuttaa ylimääräistä supistelua

j) mies ei todellakaan ymmärrä mitä on LAPSEN ETU

k) miehen käsitys kompromissista on se, että hän sanelee ehdot

l) mies ei ymmärrä, että on eri asia OLLA lapsen kanssa kuin HOITAA/HUOLEHTIA/KANTAA VASTUUTA lapsesta

m) tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin..

Ei siis taaskaan mennyt keskustelut hyvässä hengessä asioista sopien. AAAARGHHH! Hän syyttää minua siitä, että ”kaivan vanhoja asioita esiin”, kun kerron hänelle mitä olemme YHDESSÄ sopineet. Kaikki yhdessä sovitut asiat (neuvolassa eron jälkeen usean todistajan läsnäollessa sekä lastenvalvojalla) ovat vanhojen asioiden kaivelua, syyttelyä, ”se oli silloin se”-meininkiä jne. Niin kauan menee hyvin, kun minä myötäilen ja suostun kaikkeen mitä mies ehdottaa. Tänään hän veti taas kaikki mahdolliset elämähankalaksi-kortit. Jos tilanne jatkuu tällaisena, on synnytyksen jälkeen pakko miettiä vakavasti muuttoa toiselle paikkakunnalle (jossa siis olisi tukiverkostoakin). Ja ehkä sitä yksinhuoltajuuden hakemistakin.. 

Näillä ärsytysvitutusstressi-leveleillä ennenaikainen synnytys on taattu!