Teksteissä ja kommenteissa on ollut jonkunverran pohdintaa miehen ”kaksoiselämän” viettämisestä. Siitä kuinka hän ottaa molemmista parhaat palat.
Olen harmillisen tietoinen kuitenkin siitä, että minä olen tässä asiassa mahdollistaja. Omalla toiminnallani (tai lähinnä toimimattomuudellani) mahdollistan hänelle moisen touhun. Olen tietoinen siitä, että minun pitäisi itse vetää rajat miehen suhteen. Pitäisi ottaa tiukka linja. Pitäisi ilmoittaa pelisäännöt. Pitäisipitäisipitäisi..
Mutta miksi sitten en tee niin? Miksi en tee asialle mitään? Miksi annan kaiken tapahtua? Miksi toimin mahdollistajana? Ihan varma en ole itsekään.
Yksi iso tekijä on ollut yksinkertaisesti voimavarojen puute. Ei vaan ole voimat eikä jaksaminen riittänyt. Olen tällä hetkellä ollut tyytyväinen jo siihen, ettei tarvitse jokaisesta asiasta vääntää ja tapella. Olen tavallaan mennyt siitä, mistä aita on matalin. On ollut helpompaa myötäillä ja antaa olla. En vaan ole jaksanut ottaa vastaan niitä p*skalasteja, joita aivan varmasti tulisi, jos toimisin toisin.
Mies nimittäin osaa olla TODELLA hankala. Eihän yhteenotot ikinä kivoja ole, mutta miehen kanssa.. Hän ottaa usein ns. likaiset keinot käyttöön; uhkailee, kiristää.. Ja aina hän on ollut hyvä vallankäyttäjä! Ehkä siis joissain määrin pelkäänkin asettua häntä vastaan..
Olen yrittänyt keskittyä siihen, että H:lla olisi asiat mahdollisimman hyvin. Että hänen arkensa pysyisi mahdollisimman tasaisena kaikesta muutosmyllerryksestä huolimatta. Olen yrittänyt pitää asiat mahdollisimman tasaisena, jotta voisin loppuraskauden aikana edes jollain tapaa rentoutua. Jotta voin luottaa siihen, että on edes koti jonne palata synnytyslaitokselta. (Asunnolla mies yleensä uhkailee!) Olen yrittänyt pitää asiat rauhallisena, jotta voisi synnyttää ilman hirveää huolta ja stressiä tulevasta. Olen yrittänyt pitää yllä jonkinlaista rauhaa.
En kuitenkaan ole ollut ihan ”hissukkana”. Olen kyllä ihan tiukastikin miehelle epäkohdista sanonut ja yrittänyt keskustella rakentavasti. Hän vaan näkee asiat niin eritavalla! Hän ei varmastikaan ole missään vaiheessa tajunnut sitä, millaista on olla raskaana (saati odottaa kaksosia) ja hoitaa sen lisäksi esikoinen, koti ja arki. Koska ei hän ole yhdessä ollessakaan juurikaan osallistunut..! Hän ei näe eroa siinä, että viettääkö aikaa meidän kanssa vai auttaako hän meitä. Hänelle se tuntuu olevan sama asia. Hän itse kokee olevansa iso ja tärkeä osa meidän arkeamme auttajana ja vastuullisena isänä, ihan vaan sen perusteella hän on fyysisesti paikalla.
Usein ajattelen, että olisi tavallaan helpompaa jos mies vaikka muuttaisi Uuden luo. Välimatka tekisi varmasti tehtävänsä ja mies ”katoaisi” meidän elämästämme. Koska ihan oikeasti meidän arkemme on tasaisempaa ja rauhallisempaa ilman miestä. Minun ei tarvitsisi stressata hänen oikkujaan, eikä pettyä kerta toisensa jälkeen, kun haluaisi luottaa toiseen. Eikä hänellä nyt ole ollut juurikaan annettavaa H:lle. Tuskin tulee olemaan pojillekaan.
Toisaalta taas.. En minä (yleensä) koe miehen seuraa vastenmielisenä. Usein kyllä hieman outona, mutta olemme kuitenkin viihtyneet ihan hyvin toistemme seurassa. Kun toisen kanssa on elänyt liki 8 vuotta, niin yhdessäolo on kuitenkin aika helppoa (vaikka outoa). Ja pitkän historiankin takia mies on edelleen minulle tärkeä. En ajattele, että me palaisimme yhteen, mutta koen hänet…noh..tärkeäksi. Enkä halua hänelle mitään pahaa. Kaikesta huolimatta sitä vaan silti haluaisi luottaa ja ajatella hyvää.. Vaikka aika selväksi on käynyt, ettei pitäisi!
Toivon ja USKON kuitenkin, etten tule lopunelämääni toimimaan mahdollistajana. Toivon, että asioihin saa selkeyttä ja tolkkua jahka vauvat ovat syntyneet ja arki lähtenyt jollain tapaa pyörimään. On helpompi miettiä ja suunnitella omaakin elämää sen jälkeen, kun pojat ovat maailmassa ja näkee millaiseksi elämä alkaa muotoutumaan.
Eihän sitä tiedä, vaikka poikien syntymä loksauttaisi miehenkin päässä paloja paikoilleen (hahahaha) 😉
