Onnea ja ystävyyttä
Onneksi lähipiirissä tapahtuu ihaniakin asioita. Tänään pääsimme H:n kanssa juhlimaan pienen miehen ristiäisiä, jotka huipentuivat siihen, että pienen miehen vanhemmat vihittiin <3 Olin ainoa, joka tiesi vihkisuunnitelmasta etukäteen ja minusta oli suuri kunnia kantaa heidän salaisuuttaan. Niin ihanaa, vaikka samalla myös hieman haikeaa. Olinhan kuitenkin kuvitellut, että itsekin menisin lähitulevaisuudessa naimisiin pitkäaikaisen kumppanini kanssa. Omasta epäonnesta huolimatta olen NIIIIIIIIIIN onnellinen ystäväni puolesta. He todella onnensa ansaitsevat!
Ehkä tässä samalla kerron myös sen, miten ystävyys tuoreen rouvan kanssa alkoi. Jälkikäteen ajateltuna se nimittäin tuntuu hieman hölmöltä.. Tämä ystäväni asuu meitä vastapäätä. Muuttaessamme tähän nykyiseen asuntoomme melkein kolme vuotta sitten, oli H vasta vajaan kuukauden ikäinen. Häntä parvekkeella nukuttaessani bongasin monta kertaa, että vastapäiseen asuntoonkin odotetaan vauvaa. Kiinnitin myös huomiota siihen, että he näyttivät sen tyylisiltä ihmisiltä, että yhteistä puhuttavaa saattaisi löytyä ja heihin voisi olla mukava tutustua. Joulun aikaan vastapäiseen asuntoon kuljetettiin myös turvakaukaloa ja vaunoja. Vauva oli siis syntynyt. Olisi niin tehnyt mieli tutustua tähän äitiin, kun itsekin olin vauvan kanssa kotona. Ikinä emme osuneet vaunulenkeille samaan aikaan. Paitsi kerran tulimme vastakkain ja silloin minä puhuin puhelimessa (!!), joten ei onnistunut tervehtiminen silloinkaan. Monet kerrat mietin kuinka voisin ”lähestyä” tätä toista äiti-ihmistä, jonka nimeä en edes tiennyt.
Lähes puolitoista vuotta muuttomme jälkeen osuimme vihdoinkin samaan aikaan ulos, leikkipaikalle. Juttu alkoi luistamaan heti! Taisi olla jo samana iltana, kun istuin naapurissa iltateellä. Huomasimme olevamme hyvinkin samalla aaltopituudella. Lapsillakaan ei ollut montaa kuukautta ikäeroa ja elämäntilanteet muiltakin osin olivat hyvin samankaltaiset. Siitä se sitten lähti, ystävyys.
Sen jälkeen olemmekin olleet todella tiiviisti tekemisissä. Alusta asti on ollut helppoa olla avoin ja rehellinen. On voinut olla ihan vaan oma itsensä. Lapsemme tulevat hyvin toimeen keskenään, joten paljon olemme tehneet asioita lasten kanssa, mutta myös ihan vaan äitien kesken. Miehetkin tulivat hyvin juttuun keskenään, joten oli helppoa viettää aikaa myös kahden perheen voimin. Ja kuinka näppärää onkaan, kun ystävä asuu samassa pihapiirissä!
Kun minun elämäni kriisiytyi eron myötä, oli mahtavaa huomata, että tämä on juuri sellaista ystävyyttä, jossa ei kaikota vaikeuksien tullessa. Naapurin rouva on ollut suuri apu, tuki ja turva vaikeina aikoina. Hän toi minulle valmiit ruuatkin silloin, kun en itse jaksanut ruokaa laittaa. Hän tuli turvaksi silloin, kun mies saapui hakemaan tavaroitaan. Hän on ollut mukana ultrakäynneillä. Hänelle olen voinut itkeä. Hän on keksinyt puuhaa, jotta ajatukseni eivät olisi koko ajan miehessä.
Mutta niin.. Myöhemmin kävi siis ilmi, että hän oli myös miettinyt kuinka voisi tutustua meihin. Hän oli monesti huomannut meidät ulkoilemassa ja harmitellut, että oma poika nukkuu juuri silloin päiväunia, eikä pääse ”syöksymään paikalle”. Tuntuu siis hieman hölmöltä, että odotimme sen puolitoista vuotta ennenkuin kohtasimme ja saimme suumme auki. Toisaalta, tämä ystävyys tulee todennäköisesti jatkumaan ja kestämään, joten ehkä se puolitoistavuotta on siihen nähden pieni aika.
Olen todella onnellinen, että olen saanut tuollaisen ihmisen elämääni! Ja edelleen…niiiiiiiin onnellinen hänen ja koko perheen puolesta <3