Vaikka täällä tekstit ovat pääosin aika negatiivisia, on oloni kuitenkin monilta osin jo paljon parempi. Enää ei ole niin hankala hengittää. Illat eivät enää mene itkien. Saan laitettua illalla H:n nukkumaan ilman, että samalla pidätän itkua, kyynelten jo valuessa poskilla. Aiemmin yksinäiset illat olivat pahimmat. Kun sain H:n nukkumaan, tapahtui romahdus välittömästi. Nykyään ei tarvitse itkeä joka ilta, vaikka romahduksiakin toki tulee. Kun aluksi eron jälkeen toimintakykyäni pitkälti määritti henkinen vointini, nyt suurempi haaste alkaa olemaan fyysinen puoli. 

Pää jo kykenee toimimaan. Arkemme rullaa pääsääntöisesti ihan mukavasti. Kykenen olemaan paremmin läsnä H:lle. Pystyn jo ajattelemaan, eikä kaikki energia mene hetkestä toiseen selviytymiseen. En väitä, että olisin elämäni kunnossa, mutta suunta on oikea. Välillä voin jo sanoa voivani hyvin. Se on jo paljon! Se on enemmän kuin mitä olisin uskaltanut toivoakaan. 

Toki edelleen myös ikävä miestä kohtaan iskee. Varsinkin, kun hän on niin kotoisasti meillä. On niin helppo unohtaa miten asiat oikeasti ovat. Välillä huomaan suunnittelevani elämää ihan niinkuin mies edelleen kuuluisi siihen..siis puolisona.

Ja minusta tuntuu tosi pahalta aina, kun mies on Uuden kanssa. Sitä ei käy kieltäminen. Tuntuu väärältä, että hän tekee Uuden kanssa asioita, joita meidän kuuluisi tehdä yhdessä. Ja hän tekee Uuden lapsen kanssa asioita, joita hänen pitäisi tehdä H:n kanssa (mutta mitä hän ei kuitenkaan tee). Tottakai se kaikki sattuu. Sattuu paljon. Ja niinä hetkinä edelleen rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. Mutta enää se tunne ei saa valtaa. Se tulee ja se menee. En jää siihen enää niin pahasti jumiin ja pystyn pyristelemään siitä jollain tavalla eroon. Sekin on pieni voitto!