Kuinka minä jaksan..?

Psykologikäyntini katkesivat alkukesästä ja alkoivat taas uuden ihmisen kanssa pari viikkoa sitten. Onneksi jatkuivatkin, sillä psykologikäynnit ovat tällä hetkellä minun omaa aikaani, paikka joka on minulle. Ensimmäisellä kerralla kerroin kuinka suunnittelin jo loppuraskaudesta hakevani mielialalääkitystä, sillä ajattelin olevan hyvin todennäköistä, että vähintäänkin synnytyksenjälkeinen masennus iskee. En kuitenkaan lääkitystä pyytänyt. Psykologi sanoi olevansa hyvin yllättynyt siitä, että lääkitystä ei ole -positiivisessa mielessä siis. Ja suoraan sanottuna niin olen minäkin! Olen ollut erosta asti sillä asenteella, että pidän hyvin matalan kynnyksen tässä asiassa, mutta oikeaa tarvetta ei ole VIELÄ tullut. Luomuna siis mennään, ainakin toistaiseksi 🙂

Minulta usein kysytään, että miten minä jaksan. Psykologilla, neuvolassa, lääkärillä, perhe, ystävät, tutut ja tuntemattomat. Vastaus on pysynyt aika samana; ihan hyvin menee. Raskasta on, tietenkin! Ja väsyttää välillä ihan p*rkeleesti. Pinna on joskus tiukalla ja hermot riekaleina, mutta sitähän se lapsi- ja vauva-arki on. Kädet loppuu kesken, samoin tunnit vuorokaudesta. Välillä tuntuu, ettei ole päivän aikana ehtinyt tekemään mitään, vaikka tarkemmin ajateltuna päivään onkin mahtunut 3 koneellista pyykkiä, ruuanlaitto, tiskihommat, kahden vauvan hoito + seurustelu, H:n kanssa touhuamista ja yleistä hääräämistä. Rankkoja nämäkin päivät, jolloin ei mukamas tee mitään 🙂 Vähän ehkä jo eksyin aiheesta, mutta piti sanomani, että yllättävän hyvin menee! Voisi mennä paljon huonomminkin. Ja pääsääntöisesti olen oikein onnellinenkin.

Tällä hetkellä olen asennoitunut niin, että elämä on nyt tätä. En odota mitään, vaan elän tätä hetkeä. En edes ajattele sitä, että milloin saisin taas nukkua, lähteä yksinäni illanviettoon tai milloin suihkussakäyminen ei enää vaadi hirveitä järjestelyjä. Nyt mennään näillä ja joskus sitten elämä on (toivottavasti) toisenlaista. Kun asioita ei odota, niiden toteutumatta jääminenkään ei ärsytä ja elämä on hieman helpompaa. Nyt on lasten aika ja minun aikani tulee sitten myöhemmin. Ehkä olen siis laittanut itseni hetkellisesti syrjään.

Tällä hetkellä nautin hyvin pienistä asioista. On kivaa viedä yksin roskat. Nautin siitä, kun saan olla hetken hiljaa hiljaisuudessa. Nautin niistä päivistä, kun arki sujuu. Niistä hetkistä, kun saan olla kahden jonkun lapsen kanssa antaen hänelle täyden huomioni. Niistä pakahduttavista rakkaudenpuuskista, joita lapset aiheuttavat. H:n kikatuksesta ja poikien hymyistä.

Lapset antavat NIIIIIN paljon voimaa. Eikä mikään tunnu niin hyvältä kuin iloiset ja onnelliset lapset. Hyvien hetkien ja päivien voimalla jaksaa useamman huonon.

Usein olen myös ajatellut, että jaksan tätä arkea todennäköisesti paremmin yksin. Luulen, että olisin paljon onnettomampi, väsyneempi ja yksinäisempi, mikäli olisimme jakaneet tämän arjen miehen kanssa perheenä. Eikä minun tarvitse löytää voimia parisuhteesta huolehtimiseen. Voin ihan hyvällä omallatunnolla suunnata kaiken huomion ja rakkauden lapsiin. Ei tarvitse kuunnella vielä yhden ihmisen vaatimuksia. 

Epätoivon hetkiäkin tietysti tulee. Kun kaikki lapset huutavat samaan aikaan, kun kukaan ei nukahda päiväunille, kun tekee kolmatta tuntia yhtä ja samaa perusmössöruokaa.. Välillä tekisi mieli lähteä ovet paukkuen kaaosta karkuun. Mutta eihän sitä vaihtoehtoa ole. Näillä mennään. Rauhallisuutta, kärsivällisyyttä ja tyyneyttä saa kyllä harjoitella jatkuvasti. Välillä pitää vaan huokaista syvään ja hokea itselleen, että ei tässä mitään hätää ole, kaikki on hyvin, ihan rauhassa nyt vaan.. 

Sitä vaan jaksaa, kun on pakko. Silloin kannattaa hyväksyä vallitseva tilanne. Etsiä ne ilot pienistä asioista. Olla onnellinen siitä, mitä on. Elämästä saa tehtyä itselleen todella hankalaakin. Joskus asenne ratkaisee (ja ainakin siihen voi itse vaikuttaa!)!

(Kuvissa pojat noin 2,5kk ikäisenä, nythän he ovat jo kypsässä 4kk iässä)