Ei ollut taas ihan elämäni tähtihetkiä tämä loppuviikko. 

Kaikki alkoi hyvin sujuneesta torstaipäivästä. Perhetyö kävi aamulla, pääsin SUIHKUUN, sain syödä melkein rauhassa aamupalaa, sain tehtyä ruuan yhdessä H:n kanssa (laatuaikaa!), H söi reippaasti ilman pelleilyjä, ystävä kävi kylässä, H kävi sujuvasti päiväunille ja pojat nukkuivat hyvin ja olivat hyväntuulisia. Päivä oli kaikinpuolin onnistunut ja ”normaali”. 

Päivällinen ei sitten H:lle enää maistunut (tässä vaiheessa pienenpieni pelko käväisi mielessä…), mutta hän lähti reippaasti muskariin, jonne mies kävi hänet hakemassa. Illan perhetyöntekijä saapui ja nappasi pojat vaunuihin ja ulos. Olin siis hetken ihan yksin hiljaisessa kodissa! Mikä ihmeellinen tunne se olikaan..! H ja pojat saapuivat ja iltatohinoiden aika saapui. Iltapuurolla H alkoi valittaa vatsakipua eikä puuro maistunut (pelko alkoi kasvamaan…). Pojat kävivät kylvyssä ja H suostui vatsakivusta huolimatta myöskin kylpyyn. Hän oli selkeästi huonovointinen ja vielä normaalia enemmän minun perääni (pelko alkoi muuttumaan todeksi..). Sain H:n kuivattua, kun hän ilmoitti että oksennus tulee! Kerkesin nippanappa juoksemalla kantamaan H:n takaisin kylpyhuoneeseen, kun se pelko kävi toteen; mahatauti oli rantautunut meille!

Siinä sitä sitten oltiin pulassa. Onneksi perhetyöntekijä oli vielä silloin paikalla, sillä molemmat pojatkin olivat edelleen hereillä.. Ja omassa mahassakin alkoi vellomaan. Tässä vaiheessa aloin jo soittamaan miehelle, josko hän olisi päässyt apuun. Ei vastausta. Soitin äidilleni, joka hänkään ei oikein olisi päässyt tulemaan. Muita tällaisessa tilanteessa apuun kykeneviä ei sitten ollutkaan. Yritin kaikin voimin taistella tautia vastaan, mutta eipä mennyt kauaakaan, kun liityin H:n seuraksi sairastamaan. H ei tietenkään kelpuuttanut lähelleen kuin minut. Ja minun piti kyetä imettämään pojat ja hoitaa omatkin vessavisiitit välissä.. Paniikki alkoi hiipimään ja apuvoimia ei ollut tiedossa. Miehelle yritin soittaa illan aikana noin viisi kertaa, mutta turhaan. Ilmeisesti äitinikin oli laittanut hänelle viestiä, samoin luonamme ollut perhetyöntekijä. Ei vastausta. Perhetyö oli jo kovasti yliajalla ja meillä täysi kaaos päällä. Siinä sitten soitettiin sosiaalipäivystyksestä lähtien apuja, mutta mitään ei ollut tarjolla. Tai siis oli sen verran, että lapset oltaisiin voitu hakea perhetukikotiin yöksi?! Sehän se olisikin ollut lasten edun mukaista viedä kipeä äitiä kaipaava lapsi ja kaksi tissivauvaa vieraaseen paikkaan..ÖÖH?!

Perhetyön oli lähdettävä ja minä vain toivoin, että äitini jotenkin pääsisi paikalle. Valvoin H:n vierellä, kun hän oksensi unissaankin ja piti kääntää häntä kyljelleen. Toivoin, että pojat eivät heräisi syömään ja toivoin, ettei minulle iske paha olo samaan aikaan lapsen kanssa. Ja ettei tauti vaan iskisi vielä poikiinkin! Onneksi äitini sitten yöllä saapui, sillä minulla ja H:lla tauti vain paheni ja pojat valvoivat. Äitini hoiti sitten vauvat ja minä itseni ja H:n. Yö tuntui loputtoman pitkältä ja seuraava päiväkin meni aivan koomassa. Yön pojat menivät lähinnä korvikkeella, mutta kun pahin vessassa ravaaminen oli ohi, aloin ottamaan poikia taas rinnallekin. 

Perjantaille saimme ylimääräisen perhetyön käynnin, jolloin pojat lähtivät vaunulenkille nukkumaan, jotta mummokin saisi hengähtää. Miehestä ei edelleenkään kuulunut mitään. Sosiaalityöntekijälle hän oli vastannut, että voi tulla lauantaiksi apuun. Lauantai saapui, eikä miehestä edelleenkään kuulunut mitään. Äitini piti lähteä puoliltapäivin ja kun lopulta sain miehen kiinni, ilmoitti hän pääsevänsä aikaisintaan kolmen aikoihin. Hänen piti olla koko ilta siihen saakka, että lapset nukkuvat, mutta hän lähtikin jo hyvissä ajoin, kun kuulemma velloi mahassa ja piti päästä lepäämään. Jäin sitten aivan puolikuntoisena hoitamaan nukutushommat.. Kun kysyin mieheltä miksei hän vastannut puhelimeen, kun häntä yritettiin tavoittaa, oli vastauksena vaan ”en vaan sitten vastannut”.

Miehen piti palata sunnuntaiaamuna kahdeksalta tapaamissopimuksen mukaisesti ja isänpäivää viettämään. Yhdeltätoista hän ilmoitti, että tauti oli iskenyt häneenkin. Onneksi en ollut H:lle puhunut mitään isänpäiväjuttuja! Ja olisi ehkä voinut hieman aiemminkin ilmoittaa, ettei ole tulossa..Olisi sitten ehtinyt järjestää muuta apua päivään, sillä oma olo oli edelleen heikko ja yön olin nukkunut puolentunnin pätkissä H:n herätessä vähän väliä ja pojatkin piti tietenkin hoitaa.. Noh, hän koki ilmeisesti jonkin ”ihmeparantumisen” ja saapuikin sitten kuudelta iltahommiin avuksi..

Mutta kaikenkaikkiaan karmaiseva viikonloppu takana 😀 Nyt väki vihdoinkin nukkuu ja todella toivon rauhallista yötä, sillä olen aivan poikki! Huh! Jospa huomenna omakin olo olisi jo normaali ja maitoakin erittyisi taas normaaliin tapaan..

Äkkiä nukkumaan!