Tivoli, lastenvalvoja, ohareita..
Nyt seuraa kooste tästä viikosta!
Itkuisen sunnuntain jälkeen seurasi itkuinen maanantai 🙂 Mies saapui sovitusti töidensä jälkeen ja minä lähdin psykologikäynnille (KYLLÄ, todellakin käyn myös psykologin juttusilla kaiken tämän takia!). Mies oli siis jopa H:n kanssa kahdestaan sen aikaa. Mies oli siivonnutkin, joten oli kiva tulla kotiin. Alunperin eron jälkeen mies kyllä kovasti lupailikin, että hän kyllä auttaa siivoamisessa, kauppa-asioissa jne. asioissa, jotka minulle alkavat olemaan jo fyysisesti vaativia raskauden takia. Todellisuudessa yleensä miehen käyntien jälkeen koti on ollut vaan suuremassa kaaoksessa, sillä KAIKKI jää levälleen ja minun työtaakkani vain lisääntyy. Tämä oli siis oikein tervetullutta vaihtelua!
Kotiuduttuani laitoin nopeasti ruuan (tarjosin jopa miehellekin!) ja lähdimme porukalla tivoliin, joka oli kaupungissa viimeistä päivää. Tivolissa H arkaili laitteisiin menon kanssa kovasti. Hän ei millään meinannut uskaltaa mennä, vaikka näki että mieli teki. Ensimmäisenä yritimme possujunaan, mutta H pyysi että ”mennään katsomaan jotain muuta”. Pieni rakas <3. Lopulta hän uskaltautui leppäkerttuihin ja siitähän se ilo irtosi. Oli ihana seurata lapsen iloa ja innostusta. Tämän jälkeen kokeilimme uudestaan possujunaa, joka nyt kelpasikin. H sai itse antaa lippunsa, mutta H:n päästyä kyytiin ihana tivolisetä sujautti lipun minulle takaisin! Mikä ihana ele! Ylimääräisiä kierroksiakin taisi tulla aika paljon. H:lle oli ostettuna vain kaksi lippua, joten nyt hän sai vielä yhden ylimääräisen laitekäynnin.
Reissun tragedia oli H:lle ostettu hattara. H ei ollut aikaisemmin saanut hattaraa, joten hän ilmeisesti säikähti sitä 🙂 Hattara aiheutti suuren surun ja itkun ”minä en halua hattaraa!” Jos siis haluat saada lapsesi itkemään -osta hänelle hattara!
Muuten reissu meni oikein mukavasti. Meillä oli mukavaa ja luontevaa porukalla. Iltapuuron jälkeen mies taas lähti.
Tiistaina oli ohjelmassa lastenvalvojalla käynti. Tarkoituksena oli käydä läpi tapaamis- ja elatusasioita. Minun osaltani käynti meni surkeasti, sillä en vieläkään pysty käymään asioita läpi ilman itkua. Ja kun itku saa vallan, en saa sanottua mitään järkevää. Mies oli taas ”vuoden isä”-linjoilla, toitottaen kuinka hän EHDOTTOMASTI haluaa olla mukana niin paljon kuin mahdollista. Aikaisemmin mieskin oli ollut sitä mieltä, että minulle tulisi yksinhuoltajuus. Nyt hän kuitenkin oli sitä mieltä, että EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA. Miehen vastuunottokykyhän oli jo ennen eroa huteralla pohjalla, mutta enhän minä saanut siinä tilanteessa sanottua mitään. Niinpä mies taas loisti tyhjien kauniiden sanojensa kanssa ja minä vaikutin varmasti täydeltä idiootilta itkuni kanssa. Tiistaina mies oli meillä noin vartin ennen lastenvalvojalle lähtöä.
Keskiviikkona minulla oli hyvä päivä! Sain jo heti aamusta asioita tehtyä ja olin yllättävän tehokas. Sain kotia kuntoon ja kävimme H:n kanssa perhekahvilassa. Olin hyvällä tuulella ja pystyin olemaan myös H:lle paremmin läsnä. Ulkoilimme ja kyläilimme. Mies kävi alkuillasta hakemassa tulostimen lainaan. Hän joi kahvit ja lähti.
Torstai oli taas ”miehen päivä”. Hän saapui vasta klo. 17.00, vaikka tarkoituksena oli, että mies saapuisi ”omina päivinään” (ma ja to) jo klo 15.00. Mutta kun piti hakea Uusi junalta jne. Tämä nyt oli minulle ihan ok, kun oli kuitenkin sovittu, että Uuden saapumisesta huolimatta Mies olisi H:n kanssa iltahommiin asti. Aiemmin viikolla tämäkin asia oli itsestäänselvää, hän julisti kuinka hän tietenkin priorisoi asioita. Uusi joutuisi odottamaan tällä kertaa. H:lla oli muskarin kevätjuhla, jonne minäkin tietenkin lähdin mukaan. H oli mainio ja ihana! Hän osallistui aikalailla kaikkien ryhmien esityksiin laulamalla ja tanssimalla mukana. Ihana tyttö! Juhlan jälkeen mies oli kovasti tekemässä lähtöä. Yht’äkkiä kaikki ”priorisointi” oli unohtunut ja miehellä oli kiire kotiinsa. Hän syytti minua, kuinka kiusallanikaan en voi joustaa, vaikka kyse on parista tunnista. Hänkin kuulemma joustaa jatkuvasti, viettää kaiken mahdollisen ajan H:n kanssa.. Ja minä en voi tulla yhtään vastaan..Niinpä niin! Aikansa hän nillitti ja mökötti, yritti haastaa riitaa, jotta saisi syyn poistua paikalta. Totesin, että mies ei aio kuitenkaan tehdä mitään.. Ehdotin hänelle, että jos hän lähtisi tällä kertaa aikaisemmin, niin tulisiko hän viikonloppuna joksikin hetkeksi H:n kanssa. Kuulemma perjantai-ilta sopisi mainiosti. Ajattelin kyllä, että tämä diili ei tulisi pitämään..
Myöhään illasta mies laittoi viestiä, että hän on todella väsynyt ja voimat alkaa olla lopussa. ”Katsellaan vielä sitä huomista, jooko?” En sanonut juuta enkä jaata asiaan. Totesin vain ymmärtäväni väsymyksen ja että voimat on lopussa täälläkin. Perjantai-iltapäivänä mies laittoi sitten viestiä, että hän ei jaksa, pysty eikä kykene tulemaan. On tosi pahoillaan. Tulee sovitusti maanantaina. On nyt niin paljon kaikkea. Ajanpuute. Hän on oman elämänsä kustannuksella viettänyt aikaa H:n kanssa, auttanut todella paljon. Nojoo, eihän nuo oharit todellakaan yllätyksenä tulleet. Silti sitä olisi halunnut uskoa. Halunnut luottaa.
Rupesin taas miettimään, että olenko se sittenkin oikeasti minä, joka en vaan ymmärrä tätä kuviota? Auttaako mies OIKEASTI todella paljon? Mikä sitten olisi vain vähän? Ja onko sopimuksista luistaminen oikeesti ok? Ylireagoinko minä? Tämän viikon ”apusaldo” on mielestäni kuitenkin aika vähäinen: maanantai meni sovitusti ja miehestä oli ihan oikeasti apuakin H:n hoitamisessa ja siivoamisessa. Tiistaina mies pyörähti sen vartin ajan. Keskiviikkona mies haki tulostimen ja hengaili hetken. Torstaina mies oli H:n kevätjuhlassa + oharit. Perjantaina oharit. Viikonlopun hän vietti Uuden kanssa, ei apuja siis. Onko tässä paljon?