Ultraa, Miehen syntymäpäivää, äitienpäivää..

Tässä on tullut nyt hieman taukoa kirjoittamisesta, johtuen pääasiassa siitä, että olen ollut totaalisen lukossa. Olen zombina räpiköinyt päivästä toiseen. Välissä on toki ollut hyviä hetkiä ja päiviä, mutta vallitseva olotila on ollut aika sekava.

Viimeviikko oli melkoista hulinaa olotilan huomioon ottaen. Oli astmakontrollia, kontrolliultraa, kaupungilla käyntiä, Miehen syntymäpäivät ja tietenkin äitienpäivä. 

Kontrolliultrassa kaikki oli hyvin. Pikkusiskoni oli mukana tukena ja seurana. Poikien painoarvio oli lähes tuplaantunut kuukaudessa ja olivat nyt 1210g ja 1280g (rv 28+3). Isoja mötkäleitä jo siis! Toistaiseksi he kasvavat ihan normaalisti, vastaten hyvin normaaliraskauden viikkoja. Jos ennenaikainen synnytys tulisi, niin selviytymismahdollisuudet alkaisivat olemaan jo ihan hyvät. 

Mies ehdotteli jo viikolla, että voisimme perjantaina laittaa yhdessä ruokaa. Juhlisimme yhdistettynä hänen syntymäpäiväänsä ja äitienpäivää. Olin TODELLA hämmentynyt tästä ehdotuksesta, enkä oikein osannut sanoa mitään. Torstaina hän ehdotti, että H voisi syödä jo aikaisemmin ja me laittaisimme yhteisen ruuan sitten myöhemmin?! Perjantai saapui, kuten myös mies ruokatarpeiden kanssa. ”Juhlimme” porukalla hänen synttäreitään ja oli ihan mukavaa. H:n nukkumaanmenon jälkeen laitoimme yhdessä ruuan, söimme ja katsoimme elokuvan. Minulla oli kyllä ihan rentoa ja mukavaa, mutta samalla tilanne oli todella outo. Tavallaan kaikki muistutti enemmän ”treffejä”/parisuhdeiltaa tms. Mies jäi sohvalle yöksi ja heräsi lauantaiaamuna H:n kanssa, jotta minä saisin nukkua pidempään. (Kroppa tosin herätti aikalailla totuttuun aikaan, mutta eipä tarvinut aamupuuroa laitella.)

Lauantai-ilta meni itkuisissa tunnelmissa. Koti tuntui taas tyhjältä ja tuleva äitienpäivä suretti. Ajatus ”yksinäisestä” äitienpäivästä tuntui tosi musertavalta ja väärältä. Olin kyllä pyytänyt omaa äitiänikin meille äitienpäivän viettoon, mutta hänkään ei innostunut tulemaan. Äitienpäiväaamuna itkuisuus jatkui, eikä asiaa auttanut yhtään kiukkuinen, pahantuulinen, uhmaava ja itkuinen H. Samaan aikaan olin toki äärettömän kiitollinen ja onnellinen ihanasta H:sta ja äitiydestä. Se on kuitenkin minulle kaikki kaikessa. Mutta..äitienpäivänä se ”perheen” puuttuminen tuntui erityisen pahalta.

Mies oli luvannut tulla illasta käymään. Hän kuitenkin yllätti tarjoutumalla tulemaan jo iltapäivästä, tuoden äitienpäiväkebabit tullessaan. Siinä sitten taas istuimme saman pöydän ääressä yhdessä syöden. Ja oli mukavaa. Minullakin oli hetken hyvä olla. Kunnes Mies lähti taas.

Ja jottei ihan koko viimeviikko olisi mennyt pelkästään hyvin ja mukavasti..Maanantaina mies kyllä sovitusti saapui paikalle. Tarkoituksena tietenkin oli, että hän olisi H:n kanssa ja auttaisi muutenkin missä tarvitsee. Noh, mies sääti uuden puhelimensa kanssa. Me kävimme H:n kanssa kahdestaan kauppa- ja apteekkireissun, miehen jäädessä meille..säätämään puhelintaan. Semmoinen apu se! :)