Tuuks pyyhkii?

Sinkkuelämän kerrotaan olevan jännittävää ja täynnä säpinää. Jokainen lähikauppareissu, epäinhimillinen spinning-tunti tai vaivaannuttava hissimatka on riskitilanne tavata tuleva ex-aviokumppanisi. Itse olen jo melko kokenut, urbaani metsästäjä, joka jatkuvasti tarkkailee ympäristöään yli 180cm ja alle 180kg urosten varalta. Jos edellä olevat melko laajat vaatimukset täyttyvät, aivoni skarppaavat hieman tarkempaa kokovartalokuvaa varten, mutta jatkavat edelleen uusien mahdollisten laatusonnien kartoitusta. Parempi voi aina olla matkalla näkökenttääni betoniviidakossa, joten tämä saalistaja ei voi menettää fokustaan hetkeksikään. Tässä ote kiihkeän jännittävästä luksusarjestani.

Astelin onnellisena yksityisestä sairaanhoitolaitoksesta ulos laatuarvostelustani puhtain paperein selvinneenä. Työhöntulotarkastus oli oikein menestyksekäs, vain hieman huolestunutta kulmien kurtistelua viininkulutuksestani. Vastasin harjoittelevani tulevaa elämääni varten, josko minusta tulisi kreivitär tai onneton lätkävaimo, jolloin viiniä todella kuluisi seurapiirijuhlissa rillutellessa tai alasuojien pesupäivinä olon turruttamiseen. Sain kysymyksiä sukuni henkisen terveyden laadusta ja muistutuksen psykologin käyttömahdollisuuksista. Silmät on kirkkaat, korvat on kuulaat ja näin päin pois, mutta jäykkäkouristusrokotus ja salmonellatesti tulisi hoitaa kuntoon. Jäykkyydestä tulikin mieleeni, että olen suojellut pyhintäni turhankin ahkerasti viime aikoina ja alan uskoa uudelleen neitseytymiseen näin kuukauden jälkeen. Voisin toivoa mieshoitajaa, jotta pääsisin osoittamaan tukeni ja arvostukseni hänelle valitsemallaan naisvaltaisella alalla ja tarjota esimerkiksi vierihoitoa.

Olin siis kotimatkallani ja suunnittelin, mitä ihanaa aamupalaa söisimme kissani kanssa, kun kuulin karismaattisen, komean, eroottisen miesäänen sanovan: ”Anteeksi…”. Nappasin kuulokkeet korvastani ja Gold Digger lakkasi soimasta. ”Sulla tais tippua tää..” Samassa tajusin mitä oli tapahtunut, kun olin vetäissyt rotsin auki pari askelta aiemmin, jotta jumalainen kroppani näkyisi paremmin.

Näen miehekkäässä, sormuksettomassa kädessä salmonellatestipussini. Menin niin sanattomaksi kauhusta, etten kehdannut nostaa edes katsettani, vaan mutisin: ”Öö kas juu kiitos, mulla onkin vähän kiire tän kanssa” Siis sama kuin olisin sanonut hänelle: ”Kiitti, oonkin just menossa kakalle.” Olen pitänyt itseäni melko ammattimaisena pelaajana ja olenkin analysoinut jälkeenpäin rankkaan tappioon johtanutta pelitilannetta ja sitä, mitä olisi pitänyt sanoa. ”Tuuks pyyhkii?” ”Tarjoatko auttavan kätesi tämänkin kanssa?” ”Kiinnostaako lääkärileikit?” Mutta mikään edellisistäkään ei olisi pelastanut tilannetta, että hän näkee minut nyt ikuisesti matoja ja sisäloisia kihisevänä, ulkomaita kiertävänä katuhorona.