Otsikkohan nyt ei pidä paikkaansa. Todetaan se heti. Ei raha ole suurin eikä tärkein. Mutta tuo lause tuli jostain mieleeni, sille lienee syynsä, annetaan sen olla, kysymysmerkki lisätty perään.

Suhteeni rahaan on … pelokas.

Ja historiallinen.

Nuorena — noin 12-18-vuotisena — olin pakkomielteinen rahan haalimisen suhteen. Ei niin, että olisin sitä onnistunut haalinumaan paljon silloin. Kesätyösäästöt menivät suurilta osin teinin normimenoihin sekä ikävä kyllä myös jonkinasteisen syömishäiriön / vastuuttoman syömiskäyttäytymisen ylläpitoon.(en edelleenkään tiedä kumpaa se oli, en tiedä mistä kaikki alkoi, ja kuka tietää mistä sairaus alkaa?). En miettinyt mihin vähiä rahojani käytin. Lähinnä unelmoin rahakkaamman elämän saamisesta ja siitä vapaudesta, mitä se mukanaan toisi. Olin myös huomattavasti materialistisempi, kuin nykyään. Truth be told, olisin luultavasti jossain määrin sellainen materialistinen muoti- ja trendifriikki nytkin, jos vain rahatilanne sen sallisi.

Vanhemmilta sain pientä kuukausirahaa, muistaakseni 20-40 e, perheen rahatilanteesta riippuen, ja apuja vaate- ja tavaraostoksiin rahatilanne huomioiden (eli yleensä suosittiin niitä edullisempia paikkoja, mutta ei se haitannut). Autokoulu / ajokortti, kielimatkat tai kalliit harrastukset olivat asioita joissa vanhemmat eivät pystyneet auttamaan, enkä ollut tarpeeksi noheva itsekään sitten näihin säästämään.

Köyhyys on subjektiivista, puutetta tiedän olleen muilla enemmän kuin meillä. Mutta sanotaan näin, että kyllä meilläpäin lama tiedetään.

Vaikken muista kokeneeni puutetta — perusasioita ja tilanteen salliessa ylimääräisiä ekstrajuttuja löytyi aina — muistan jotain muuta. Sen sijaan muistan kokeneeni kovaa stressiä rahasta. Eikä siis niinkään rahan riittävyydestä, vaan jotenkin jostakin muusta. Raha. Sananakin pelottava. Se oli sellainen epämääräinen möykky, joka aiheutti paljon stressiä, iso pimeä mörkö, mustasi mielen moneksi päiväksi kun siitä kuuli puhuttavan. Riidan ja huolen aihe. Unettomia öitä, pelkoa.

Se yhdistyi mielessäni kaiken menettämisen mahdollisuuteen.

Ja tätä kirjoittaessani tajuan, että sitähän raha mulle on yhä.

Kaiken menettämisen pelko tuntui lapsena jotenkin sietämättömältä.

En tiedä, kertooko tää sitten enemmän meidän rahatilanteesta vai minusta, sillä lapsena koin kyllä kovaa stressiä myös mm. syövästä (jota siis kellään ei ollut), tulipaloista, sähköturvallisuudesta, ukkosenjohdattimista ja murtovarkaista. Ylipäätään kaikesta muusta paitsi asioista, joista ehkä olisi ollut syytä stressata tai edes välittää…

Mutta palataan tuohon, että sitähän raha mulle on yhä — se stressimörköpeikko. Miten pääsisin siitä pois? Useasti tunne rahaa kohtaan on se actual problem, ei niinkään rahahuolet. Ei mulla suuria menoja ole jos ei tulojakaan. Pärjäilen ihan hyvin. Koen olevani keskiluokkaa tai keskituloinen, tosin määritelmästä riippuen saatan kuulua myös pienituloisiin mutta onko tuolla nyt väliä. Olen monesti harkinnut työtuntien vähentämistä esim 75-prossaiseksi, koen, että lisääntyvä aika olisi tärkeämpää kuin raha. 

Silti pelkään raha-asioita. Syytän itseäni, kun epäonnistun säästämisessä jatkuvasti. Kun ostan kasviksia joiden kilohinta on yli euron (koska joskus sain päähäni että todellinen säästöihminenhän ei osta kuin kilohinnaltaan alle euron hintaisia). Ja miksen ole vieläkään aloittanut rahastosijoittamista? 

Yritän, etten problematisoisi suhdettani rahaa yhtään enempää. Ja yritän aloittaa sen rahastosijoittamisen, kuulemma aika pienistäkin summista on hyötyä.