Sielun pimeä yö on ohi

Keväällä navigoin vielä synkissä vesissä kyseenalaistaen koko elämäni tarkoituksen sekä omat ajatukseni. Päälle kaadettiin paljon asioita käsiteltäväksi ja huolestuin omasta jaksamisestani. Olin kokenut henkimaailman asioita jo pari vuotta aiemmin, mutta nyt en saanut enää siihen yhteyttä. Tunsin itseni vähän hylätyksi, kun  en saanutkaan enää vastauksia kysymyksiini. Tulin kuitenkin riippuvaiseksi siitä rakkaudesta ja energiasta, jota sitä kautta sain, se oli jotain taianomaista.

Henkisten asioiden käsitteleminen yksin on raskasta eikä siinä auta terapeutti vaan henkilö, joka ymmärtää energioita sekä henkisiä asioita. Sielun pimeässä yössä joutuu kohtaamaan oman synkän puolensa eikä sitä voi paeta. Se on prosessi, joka ottaa aikansa, mutta ei kuitenkaan kestä loputtomiin. Vaikeinta on ollut oppia jättämään elämästään sellaisia asioita, jotka eivät enää palvele. Näin tilalle voi saada jotain uutta.

Kuun vaihtuminen joulukuuksi muutti energioita raskaammaksi ja palautti mieleeni vaikeat ajat. Huomaan kuitenkin päässeeni jonkinlaiseen turvasatamaan, jatkaakseni matkaa uusin haastein. Tunnen itseni väsyneeksi enkä enää jaksaisi tuntea kollektiivista ahdistusta, mutta sisälläni palaa liekki, joka odottaa vain puhallusta päästäkseen omaan loistoonsa.

Sielun pimeä yö tuntuu vähän ahdistuksen sekaiselta masennukselta, mutta tietoisuus omasta tilastaan muistuttaa siitä, ettei se sitä ole. Henkisellä polulla on tietoisuudessa aina jotakin muistuttamassa siitä, että asioilla on syvempi merkitys ja takana on jokin oppiläksy.

Vaikka minulla on kaikki asiat oikeastaan todella hyvin, tunnen omissa energioissani muiden ihmisten ahdistuksen nyt hyvin selvästi. Tuntuu, että se pitäisi päästä huutamaan sisältäni pois ja antaa oman tukahdetunkin vihan purkautua samalla. En suutu koskaan ja tämä asia on häirinnyt minua viime päivinä todella paljon. Itselläni toimisi vihan purkamiseen parhaiten nyt metsään meno hakkaamalla puita, fyysinen malja on aika täynnä.

Tiedän, että ensi vuodesta tulee parempi ja nyt on levon aika. Vaikka päiväni ovat kotona samanlaisia, uusia asioita nousee pohdittavaksi juuri niin paljon, kuin jaksan käsitellä. Huomaan, että tunteet haluavat purkautua, mutta en saa niitä vielä kanavoitua niin, että ne puhdistaisivat. Ehkä avaan oman päiväkirjan näille sanoille, joka tulee pysymään henkilökohtaisena. Vaikka en tiedä kantavani suurempia mörköjä, luulen, että sieltä nousee jotain sellaista, joka vie herkän mieleni hetkeksi epätasapainoon.

Kyseessä saattaa olla jokin trauma, jota en halua tunnustaa kovan kuoreni takaa. Mutta ennenkaikkea sieltä nousee toiveikas mieli sekä rauha. Luottamus siihen, että kaikki menee juuri niin, kuin on tarkoitettu.