Sydänsuruja

Pitkä aika on kulunut viimeisestä postauksesta ja ajattelin nyt hieman valottaa tämän hetkistä elämäntilannettani. On tullut aika, kun me mieheni kanssa jatkamme matkaa eri teitä pitkin. Uskomatonta 22 vuoden yhteisen vuoden jälkeen. Rakastamme toisiamme todella paljon, mutta emme olleet yhdessä enää onnellisia.

Tunteet vaihtelevat päivittäin. Välillä sisältäni kumpuaa uuden alun innostuneisuus, välillä itken silmäni päästä ja mietin, teimmekö sittenkään oikeaa päätöstä. Päätös on yhteinen ja vaikka se tekee kipeää, luulen, että meitä odottaa molempia vielä uusi ihana elämä, uusi rakkauskin. Onni.

Joskus suurinta rakkautta on päästää rakkaastaan irti.  Täytyy pystyä luopumaan vanhasta, että uutta voi tulla tilalle. Se on todella vaikeaa, sillä olihan meillä kaikki ihan hyvin. Mutta se ei aina riitä.

Minun täytyy luopua lisäksi kauniista omakotitalosta, kissasta. Taloudellinen pärjääminen työttömänä kauhistuttaa, mutta ei Suomessa ketään onneksi heitteille jätetä. Mies tulee maksamaan minut ulos talosta myöhemmin, sitten minulla on varaa toteuttaa muutama haave.

Olen vaistonnut jo pitkään, että kaikki ei ole hyvin, joten nostin kissan pöydälle. Psykoottinen oireilu meditoidessani oli melkoinen järkytys miehelleni muutama vuosi sitten ja hän kertoi tunteidensa kuolleen jo silloin. Muistan vieläkin sen jääkylmän syleilyn kotiuduttuani osastolta. Nyt se syli tuntuu lämpimältä, mutta tunne puuttuu.

Olemme toistemme parhaat ystävät ja tulemme olemaan tekemisissä myöhemminkin. Se tuo lohtua tähän vaikeaan tilanteeseen. Ero tulee olemaan monelle järkytys, olimmehan aina täydellinen pari.

Toivon löytäväni uuden asunnon pian. Koen, että vasta silloin asiaa pääsee vasta prosessoimaan kunnolla. Minulla on kaikki hyvin, kuten miehellänikin. Me vain kasvoimme erilleen.