Aina kotona

Vaikka olen erakkoluonne, on nämä marraskuun pimeät päivät päässeet nakertamaan illuusiotani levollisesta kotoilusta. En nähnyt ketään ystävistäni marraskuun aikana ja päivät on tuntuneet ihan kamalan pitkiltä. Eilen saatiin kuitenkin miehen vanhemmat kyläilemään ja se hieman lievitti läheisen kaipuutani.

Minulla on somekavereita, joiden kanssa kirjoitellemme päivittäin, mutta ei se korvaa todellisia ihmissuhteita. Keskusteluista jää uupumaan todelliset tunteet, ilot ja surut. Joskus tekstin voi ymmärtää väärin ja se voi aiheuttaa väärinymmärretyksi  tulemista. Näitä väärinkäsityksiä voi olla vaikea korjata jälkikäteen.

Tilanne tulee onneksi hieman muuttumaan, sillä miehen työnkuva muuttuu ja hän saa käyttöönsä firmalta auton. Automme tulee siis minun käyttööni toistaiseksi ja pääsen onneksi kylille tuulettumaan. Meiltä on keskustaan viisi kilometriä, mutta en ole koskaan oppinut käyttämään bussia vaikka yhteydet on hyvät.

Olen saanut yksinoloon piristystä valokuvailemalla ja odottelen tunnuksia, että pääsen aloittamaan visuaalisen myyntityön kurssin. Huomaan, että haalin itselleni tekemistä, ettei tarvitsisi kuunnella omia ahdistuneita ajatuksiaan.

Aika on ollut haasteellinen, sillä pinnalle on nostettu paljon käsiteltävää menneisyydestä ja ihmisiä herätellään. Vastapainoksi luovuuteni on päässyt valloilleen tänä vuonna ja tulinkin ajatelleeksi, kumpuaako luovuus ahdistuneesta mielestä.

Olen tässä viime päivät täytellyt päiväkirjaa tutkimusta varten, jossa kartoitetaan työttömän digitaalisia työvälineitä arjessa. Olen ymmärtänyt sitä kirjoitellessa, että olen jatkuvasti kiinni joko puhelimessa tai läppärillä. Minne jäi vapaa-aika? Näiden työvälineiden käyttäminen nimittäin käy ihan työstä eivätkä aivot saa breikkiä päivän mittaan ollenkaan. Digitaalisten työvälineiden käyttö aiheuttaa hiljaista stressiä ja nyt aionkin tehdä sille jotain. Ensinnäkin alan tätä aikaa rajoittamaan, lisäksi  tilasin itselleni ajan aivojen nollaukseen eli brain relief hoitoon. Tästä lisää myöhemmin!